Määräaikainen koti-isyys alkoi
Kuten jo kerroin, mieheni on puolitoista kuukautta vanhempainvapaalla ja minä käyn tämän ajan töissä neljänä päivänä viikossa.
Olen nyt ollut kolme päivää töissä ja mieheni kotona. Tai oikeastaan kyseessä on määräaikainen ja osa-aikainen järjestely, sillä miehelläni on kolmena arki-iltana sekä lähes joka viikonloppu valmennustöitä. Viisi viikkoa vielä jäljellä tätä järjestelyä. Miten meillä on mennyt?
Maisa ja isi leikkii nasulla
Isä: On pärjännyt hienosti! Niinkuin oletinkin. Mieheni on loistava lasten kanssa, vaikkei hänellä olekaan tätä aiempaa kokemusta ihan pienistä. Miksei hän siis pärjäisi kotona oman lapsensa kanssa? (tätä on kyselty minulta paljon!) Olen antanut suurpiirteiset ohjeet ruokailuista (ei sitä pizzaa joka päivä), mutta muuten he saavat järjestellä päivänsä niinkuin haluavat. Mieheni kyllä tietää suurpiirteisen päivärytmimme ja lapsi kyllä ilmoittaa milloin on nälkäinen tai väsynyt. Vähän jännityksellä odotan millaisia asukokonaisuiksia mieheni tytölle kehittelee, mutta ei minun tarvitse siihenkään puuttua. Kotitöistäkin hän on selvinnyt loistavasti! Keskiviikkona oli neuvolassa käynti ja ruuanlaitto, torstaina oli tiskattu ja pesty kaksi koneellista pyykkiä. Jes! Hyvä isi!
Odotusaikana isi tilasi lapselleen kannattamansa joukkueen vermeet.
Äiti: Aamuherätykset ovat olleet kamalia… Työmatka kestää tunnin yhteen suuntaan, joten on herättävä kaksi tuntia aiemmin mitä on tottunut. Iltaisin(/öisin) en saanut kunnolla unta, varmaan jännitin alitajunnassa sitä töihinmenoa. Töissä pärjäsin hyvin, vaikka työympäristö ja työtoverit on eri, ja itse työ sujui kuin en olisi välissä kotona ollutkaan. Ekan työpäivän jälkeen ajattelin itsekseni, että hyvinhän tämä on mennyt enkä ole ikävöinyt turhia. Kun matkalta soitin kotiin, ja mieheni kertoi miten päivä on mennyt, ja kuinka Maisa nyt kuuntelee ja osoittaa sormellaan puhelinta, aloin melkein itkeä liikutuksesta ja ikävästä kun ajattelin pientä, pulleaa sormea osoittamassa puhelinta, ja miltä Maisa tuntuu ja tuoksuu kun sen nostaa syliin. Voih! Tunteita, joita en osannut edes kuvitella tuntevani ennen lapsen saamista. Kuitenkin rehellisesti sanottuna on aika väsyttävää heti töistä tultuaan jäädä kahdestaan lapsen kanssa, ja lauantaina olisin ihan mieluusti nukkunut vähän univelkaa pois… Tämä varmasti vähän helpottaa kun pääsee työpaikkaan ja -porukkaan ja talon tapoihin paremmin sisälle. Ensimmäiset päivät kun ovat aina rankkoja.
Maisa ja isi pulkkamäessä
Lapsi: Keskiviikosta perjantai-iltapäivään Maisa pärjäsi erinomaisesti. Isin kanssa kotona oli iloinen ja touhukas lapsi, joka nukkui kuin unelma, söi reippaasti kaikenlaista ruokaa ja kasasi palikoita ja laski pulkkamäessä. Perjantaina päiväunilta herättyään Maisa päätti, että nyt riitti äitistä erossa olo. Koko ilta oli pientä kitinää ja sylissä roikkumista, eikä nukkumisesta tullut mitään. Yleensä Maisa jää omaan sänkyynsä nukkumaan ilman ongelmia, mutta nyt pinnasängystä kurkki itkuinen pikkutyttö hokien ”äithii, äithii”. Lopulta roudasin peittoni ja tyynyni lastenhuoneen sohvasänkyyn, ja otin pikkuiseni kainaloon. Maisa nukahti nikotellen ja käsivarrestani puristaen.
Vaikka Maisa on ollut oman isänsä kanssa eikä missään vieraassa paikassa hoidossa, ja olen tullut joka päivä viiden aikoihin kotiin, on ero äidistä ollut pikkutytöllemme vaikeaa. Imetän vielä, mutta vähensin imetyskertoja jo ennakkoon pikkuhiljaa 2-3 kertaan päivässä, joten senkään ei pitäisi olla ongelma. Maisa on roikkunut minussa koko viikonlopun, ja nukkuminen on hankalaa. Kun olemme mieheni kanssa molemmat kotona, Maisa leikkii, nauraa ja hymyilee isänsä kanssa mutta kitisee minulle. Onpa reilua! Maisa haluaa syliin, muttei kuitenkaan halua olla sylissä. Hankalaa. Maisalle on tulossa myös hampaita, joten sekin voi vaikuttaa. Ruoka kyllä maistuu entiseen tapaan, yleensä hampaiden tulo vaikuttaa siihen enemmän. Näistä pienen lapsen kitinöistä kun ei voi koskaan varmaksi tietää, arvailla vain.
Keskellä kuningatar Mini
Kissat: Luulisi että kissoille on ihan sama mikä koti/työjärjestely meillä on, mutta ei. Kissat ovat tottuneet siihen että minä olen päivät kotona, ja ovat nyt aivan järkyttyneitä kun minä olen ollut poissa ja mieheni kotona. Kissat ovat selkeästi minun kissojani, sekä paperilla että hoivan suhteen, mutta onhan miehenikin kuitenkin niiden kanssa samaa perhettä. Ja olenhan minä töissä käynyt ennenkin, jopa pidempiäkin päiviä. Ami ja Viivi ovat halunneet syliini hiukan tavallista enemmän, mutta muuten kaikki on ok. Mutta Mini. Minun pikku sydänkäpyseni Mini. Se kulkee perässäni naukuen ja aina kun pysähdyn se käpertyy viereeni kehräämään. Jos puuhailen jotain muuta enkä ehdi huomioida sitä, se mouruaa huulet tötteröllään syvällä rintaäänellä kuin pahimman juoksuajan kourissa konsanaan. Myös yöllä. Normaalista poiketen kissoilla on mustasukkaisuusriitoja sekä tappeluita parhaasta sylipaikasta. Myös yöllä.
Rakkaat kissat, pliis! Ei yhdestä äidistä riitä täydellisesti kaikille; töihin, miehelle, lapselle ja teille!