Matkakuulumisia osa2: Katastrofaalinen menomatka

Kun lähdimme viikon mittaiselle turnaus/kyläilyreissulle Tanskaan, ei alku näyttänyt lupaavalle. Vaikka pääsimme turvallisesti perille, voisi sanoa ettei menomatka silti mennyt ihan kuin strömsössä.

Voisin aloittaa siitä, että lähtö kotoa oli 04.30. Eli herätys ennen kukonpieraisua. Se kertoo varmaan jo tarpeeksi.

Kentällä teimme lähtöselvityksen ongelmitta ja saimme laukut koneeseen. Rahanvaihtopiste ei kuitenkaan ollut vielä auki. Piste aukeaisi pian, mutta mieheni muisti, että pienen kävelymatkan päässä on toinen piste, joka aukeaa ehkä aiemmin. No ei ollut ihan pieni kävelymatka. Eikä ollut auki. Olin päättänyt tilata kahvin (ainoan aamukahvini) läheisestä myyntipisteestä odotellessani kun mies vaihtaa rahaa, ja juuri kun sain kahvin eteeni, mies ilmoitti että kyseinen paikka olikin kiinni ja meidän pitäisi kiireen vilkkaa palata takaisin sinne parin kilometrin päähän mistä lähdimme. Ylihinoiteltu lentokenttäkahvi tuli siis kiskaistua pikapikaa, mikä ei suoranaisesti nostanut lomatunnelmaa.

Pääsimme lentokoneeseen ajoissa ja ongelmitta. Maisa nukahti syliini lähtölupaa odotellessa. Vain puolentoistatunnin lento edessä. Liian hyvää ollakseen totta?

Kyllä, nimittäin lähtölupaa saimmekin odotella paikoillamme kökkien melkein tunnin, sillä kapteenin istuimessa oli jotain vikaa, joka vaati korjausta. Maisa nukkui koko korjaussession ajan, ja heräsi sopivasti juuri ennen lähtöä kiukutellakseen turvavyön pitämisestä. Koko lennon ajan piti siis viihdyttää vauhdikasta yksivuotiasta. Onneksi lento oli lyhyt. Ja onneksi koneeessa oli melko vähän matkustajia, joten Maisakin sai periaatteessa oman paikan jossa istua (lue: kiipeillä, pyöriä, loikoilla, mönkiä ja leikkiä jalkatilassa).

Jotain hyvääkin, nimittäin Legomaan lentokentillä oli lego-leikkipisteitä lapsille. Tahmeita ja muhjuisia legopalikoita, mutta edes hetken paikallaan pysyvä taapero oli sen arvoinen.

Köpenhaminan lentokentältä alkoi n.viiden-kuuden tunnin bussimatka joukkueen majapaikkaan lähelle Aalborgia. Huh huh, tästä se matka vasta alkoi.

Aluksi, kun saavuimme bussille, kuski oli kärttyinen koska olimme myöhässä (siis lento oli, ei meidän vikamme). Olimme viimeisenä jonossa menossa bussiin, mutta tavaratila oli jo aivan täynnä, ja kuski suuttui silminnähden kun kehtasimme tarjota matkarattaita sinne laitettavaksi. Ei auttanut muu kuin könytä lapsi ja rattaat kainalossa bussiin. Bussiin, jossa ei ollut tarpeeksi istumapaikkoja. Mitä? No, laskemalla ja järjestelemällä ja laskemalla ja järjestelemällä saatiin kaikki kyytiin, ja meille jopa viereiset paikat. Erään pelaajan äiti tosin joutui istumaan matkanjohtajan paikalla kuskin vieressä.

Olimme siinä ymmärryksessä, että matkalle oli sovittu kaksi pysähdystä, joista toinen (lounastauko) melko pian lähdön jälkeen, sillä bussi oli täynnä aamuyöllä heränneitä, nälkäisiä 9v lapsia. Joko kuski oli eri ymmärryksessä, tai niin v*ttuuntunut lähdön myöhästymisestä, että hän ilmoitti ensimmäisen pysähdyksen olevan vasta kolmen tunnin päästä. Jo reilun tunnin matkustamisen jälkeen lapsissa alkoi näkyä nälän ja väsymyksen merkkejä. Pelaajat riehuivat ja taaperomme kitisi ja kitisi ja venkoili ja kitisi. Valmentajat yrittivät useaan otteeseen saada bussikuskia pysähtymään jollekin aiemmalle huoltoasemalle, mutta turhaan. Kuskilla oli joku tietty paikka mielessään, eikä hänen päätään saanut käännettyä. Ajoimme usean ison huoltoasemaketjun ja mcdonaldsin ohi, ja ajattelimme, että pysähdymme jollekin mahtavan isolle huoltsikalle, josta saamme ruuan helposti ja nopeasti 60 hengelle.

Maisa kuuntelee kun isävalmentajat laskevat luikuria minkä ehtivät. He yrittivät uskotella pelaajille mm. että turnauksessa on ekana vastassa uusi joukkue Brasiliasta nimeltään Santa Vihannes, tai että yhden pelaajan isä on oikeasti jäätelötehtaan johtaja.

Kun pysähdyksen aika koitti, bussi kurvasi pikkuruisen huoltoaseman pihaan, ja kuski ilmoitti että matkaa jatketaan 45 minuutin päästä. Kun koko lauma lähti astelemaan rakennuksen sisälle, huomasimme, ettei siellä ollut töissä kuin yksi kassa ja yksi kokki. Jono ylsi pitkän matkaa rakennuksen ulkopuolelle. 45 minuutin pysähdys muka, mitä se kuski kuvitteli??? Hätääntyneet työntekijät ilmeisesti soittivat lisähenkilöstöä paikalle, eihän tuosta olisi selvinnyt muuten mitenkään. Kuski oli tietysti ostanut ja syönyt lounassämpylänsä jo vartissa, mutta ensimmäiset ruoka-annokset tulivat vasta tunnin kuluttua. Silloin viimeiset jonottajat eivät olleet saaneet edes tilattua vielä. Kokonaisuudessaan pysähdys kesti melkein kolme tuntia. Jos jotain positiivista haetaan, lapsilla oli aikaa jaloitella kunnolla ulkona.

Entäs ruoka? Tilasin kalaa ja ranskalaisia, mieheni kebabia ranskalaisilla. Emme ole koskaan syöneet niin huonoa huoltoasemaruokaa. Odotukset eivät olleet korkealla, mutta ruoka onnistui silti alittamaan ne. Suolaa oli enemmän kuin viikon suositussaantimäärässä, mutta onneksi onnistuin rapsimaan omasta annoksestani suurimman osan pois. Hirvitti tarjota samaa lapsellekin. Nälkä oli karmiva ja tämä koko päivän ainut ruokailumahdollisuus, joten pakkohan se oli syödä.

No entäs sitten lomasää? Tältä näytti koko päivän (ja oikeastaan koko loman):

Kun saavuimme joukkueen (ja mieheni) majapaikkaan, tuli olo kuin olisimme Stephen Kingin romaanissa Langolieerit. Paikan piti olla viihtyisä lomakylä, mutta todellisuus oli kammottavan autio ja ränsistynyt loukku keskellä-ei-mitään. Synkkä, kylmä ja tuulinen sää ei ainakaan parantanut fiiliksiä. ”Respa” oli tyhjä huone, jonka keskellä oli pieni, kämänen pöytä ja yksi tuoli. He eivät myöskään tienneet kaikkia asioita jotka heidän olisi kuulunut tietää, kuten monelta turnausbussi aamulla lähtee. Eivätkä he olleet innokkaita ottamaan selvää ja tiedottamaan asioista. Kuulimme että paikka oli joutunut konkurssiin, ja sillä oli kyllä jo uudet omistajat, mutta he eivät olleet ehtineet saada remonttia/uudistusta vielä kunnolla käyntiin.

Majoitusmökeille oli noin kilometrin kävelymatka ”respasta”, parkkipaikalta ja kahviosta. Ja ne mökit? Totean vain, että onneksi minun ja lapsen ei tarvinnut majoittua siellä. Ihan ok ne oli, mutta ei nyt suoranaisesti mitään luksusmajoitusta. Pientä pintaremonttia vailla, tai edes kunnollista siivousta.

Jos minut tiputettaisiin kyseiseen paikkaan kertomatta missä olen, veikkaisin olevani Tsernobylissä. Tämä mielikuva kertoo varmaan kaiken. Vai mitä mieltä olette tästä kuvasta:

Tervetuloa lomakylään – not!

Majoittumisen jälkeen hengailimme mökissä, odottelimme kyytiä ja kärvistelimme nälän kourissa. Onneksi olin varustautunut lastenruokapurkein, joten ainakin pikkuneiti sai vatsansa täyteen. Menimme neidin kanssa siis yöksi mieheni kaverin luokse, jossa oleilimme koko lomaviikon. Kun kaverimme vihdoin työviivytystensä jälkeen saapui noutamaan minut ja väsykiukkuilevan lapsen, alkoi tihuttaa vettä. Ehdimme saada tavarat kyytiin ennenkuin alkoi todella sataa.

Ajoimme yömyöhällä pitkin Tanskan maaseutua, ja satoi niin että sanonta ”saavista kaatamalla” ei riitä kuvailemaan sitä taivaalta tulleen veden määrää. Salamoi ja jyrisi. Lapsi nukkui tyytyväisenä takapenkillä. Kaverimme ei ollut ihan täysin varma reitistä, mutta onneksi hänen kännykässään oli navigaattori. Paitsi hupsis, akku loppui! Tarinan olisi kruunannut eksyminen, mutta Luojalle kiitos pääsimme turvallisesti perille, ja ensi yrittämällä. Kaverimme vaimo oli jo nukkumassa, joten jouduin jännittämään hänen tapaamistaan vielä seuraavaan aamuun (turhaan, hän oli tosi kiva). Sänkyjen kasaus, lapsi nukkumaan, talon pikaesittely, iltapala ja nukkumaan. En muista milloin olisin nukkunut niin hyvin kuin sinä yönä!

Loppureissu sujuikin huomattavasti mielekkäimmissä merkeissä, siitä tulossa pian lisää.