Miten lemmikin omistaminen valmistaa äitiyteen

Lapset ja lemmikit eivät ole sama asia, mutta jotain yhteistä niillä on. Olen huomannut, että joissain äitiyteen liittyvissä asioissa lemmikin omistamisesta on ollut hyötyä.

Ensimmäisenä se itsestäänselvin, eli olen tottunut huolehtimaan muista kuin itsestäni. Kissoilla on oltava ruokaa, juomaa ja puhtaat oltavat, huvitti minua tai ei. Vastuu lemmikkieni terveydestä ja hyvinvoinnista on vain ja ainoastaan minulla.

Olen myös joutunut ruokkimaan vastasyntynyttä kissanpentua ympäri vuorokauden, siis myös yöllä, monen viikon ajan. (Ei tosin mitään verrattuna vauva-ajan yövalvomisiin)

Olen kasvattaja, ja olen nähnyt kissani synnyttävän ja hoitavan neljä pentuetta mallikkaasti pelkästään vaistojensa avulla, ilman minkäänlaista valmennusta tai oppikirjoja. Se poisti lähes kaikki pelkoni synnytystä kohtaan ja antoi luottamusta, että kyllä luonto hoitaa.

Luotin myös siihen, että opin varmasti käsittelemään ja hoitamaan lastani vaikkei kokemusta pikkuvauvoista olekaan.

Kun perheeseen tulee uusi kissa, se ei ole heti yhtä rakas kuin vanhat kissat. Aikaa myöten kiintymys uuteen tulokkaaseen kuitenkin kasvaa yhtä vahvaksi kuin muihinkin. Tämä antoi luottoa siihen, että vaikka tuntisin mitä (tai en tuntisi) lapsen synnyttyä, varmasti kiinnyn lapseen ennemmin tai myöhemmin. Ja varmasti äidinrakkaus tulee sieltä. Niinkuin tulikin. Pidin vauvasta hurjasti jo heti sen synnyttyä, mutta varsinaisen äidinrakkauden puhkeaminen kesti vähän kauemmin. Koska osasin odottaa hidasta lämpenemistä, ei siitä tarvinnut huolestua vaan keskityin ensimmäisinä viikkoina antamaan hoivaa ja turvaa, ja annoin sen rakkauden puhjeta omaan tahtiinsa. Niinkuin kissanpentujenkin kanssa.

Olen joutunut harjoittelemaan kurinpitoa ja olemaan johdonmukainen säännöissä. Tosin kissojahan ei ”kouluteta”, vaan niiden kanssa luodaan yhteisiä pelisääntöjä, joten lapsen ensimmäisen kunnon uhman alettua olen varmaan ongelmissa…

Olen tottunut siihen, että vessassa ei saa käydä yksin. Kotona en ole oikeastaan koskaan kokonaan yksin. Vaikka tietysti lapsi vaatii huomiota ja valppautta ihan eri tavalla. Kissat nukkuvat ehkä 18 tuntia vuorokaudesta, ja ovat huomattavasti helpompia seuralaisia kuin lapsi.

Olen tottunut siihen, että sotkua tulee ja se kuuluu elämään. Sohvakankaat, matot sun muut olen valinnut kissankarvat ja -kynnet mielessä pitäen, joten ne ovat varmasti myös lapsenkestäviä. Ei ole mikään uusi asia imuroida kaksi kertaa viikossa.

Siirrän automaattisesti veitset, juomalasit ym. terävät, vaaralliset tai helposti tippuvat esineet pois pöytien reunoilta. Periaatteessahan kissat eivät saa kävellä keittiön pöydillä, mutta tiedän, että valvovan silmän välttäessä ne kuitenkin killuvat siellä.

<3 Ja ovathan ne kissat omalla tavallaan minun pieniä mussukka-vauvojani! <3

Tuleeko mieleen muita lastenhoitoon valmentavia tai helpottavia tapoja tai asenteita?