Oma perhe

Eilen olin pikkujouluissa. Työpaikkani pikkujouluissa. Ilman lasta. Ja oli ihanaa!

Laittautuminen lapsenhoidon ohessa oli omanlaisensa prosessi, ja muutamassa kohtaa olisin mielelläni vaihtanut sen entisestä elämästäni tuttuun etkosiideriin tai vastaavaan.  Lopputulos oli kuitenkin täydellinen! Ja korvaukseksi pitkäksi venyneestä työpäivästä mieheni vei minut autolla suoraan juhlapaikalle. Täydellistä!

Nautin täysin siemauksin hyvästä seurasta, musiikista, tanssista, ruuasta ja juomasta. Ja sain hyvällä omalla tunnolla ottaa toisen (ja kolmannen) lasin viiniä. Yöllä, jalat turvoksissa, möykkäävien känniläisten kansoittamassa bussissa istuessani mietin, että olipa kiva ilta. Oli niin mahtavaa nähdä monia tuttuja. Ja huolehtia vain ja ainoastaan itsestään. Mutta oli kyllä ihanaa olla jo matkalla kotiin.

Kun hiippailin kotimme eteiseen, näin ensimmäiseksi naulakossa nököttämässä pikkuisen (kokoa 74) haalarin. Iik, se oli niin liikuttava näky! Minun oman pikkuiseni pikkuinen haalari. Pikkuiseni tuhisi sängyssään suloista lapsen unta. Ja minun omassa sängyssäni minun oma mies. Mies, jonka tuttuun, lämpimään kainaloon saisin kohta käpertyä lepäämään. Minun oma perhe.

 *   *   *   *

Tänään sain nukkua pitkään (aah, luksusta) ja mieheni oli kotona koko päivän (luksusta sekin). Olin niin onnellinen että tiskasin vapaaehtoisesti.

Tänään illalla, lapsen mentyä nukkumaan, katsoimme kahdestaan mieheni kanssa keskenjääneen elokuvan loppuun (luksusta). Tai ei kahdestaan. Minun sylissäni, pää mieheni jalkaa vasten oli yksi pikkukisu. Mieheni sylissä, pää kylkeäni vasten oli yksi pullukkakisu. Vieressäni pikkuruisella kerällä oli yksi kehräävä pikkukisu. Minun oma perhe.