Makuuhuoneemme oli pitkään kissoilta kiellettyä aluetta, mutta lapsemme muuttaessa omaan huoneeseen nukkumaan, halusimme jättää edes jomman kumman huoneen oven auki. Emme halunneet jättää kissoja ja pientä lasta nukkumaan keskenään, joten luonnollisesti nämä nelijalkaiset pikkumuruseni siirtyivät minun peittoni alle unikaverikseni.

Otsikko on hieman provo, sillä postauksen kuvat ovat kaikki peiton päältä. Valotusteknisistä syistä lähinnä. 😉

Kissat tietävät milloin alan valmistautua yöpuulle, ja kaikista väsynein kuumavesipulloni Ami saattaa joskus istua sängynlaidalla odottamassa minua nukkumaan. Viimeistään siinä vaiheessa kun asettelen tyynyä paremmin niskani alle, peittoni alle sujahtaa ensin yksi ja sitten toinen unikaveri. Kolmas hiipii viereen yleensä vasta siinä vaiheessa kun olen nukahtanut. Kissoilla on vieressäni vakiopaikat. Ami astettautuu aina polvitaipeeseeni, kesällä peiton päälle, muulloin peiton alle. Mini käy joko kainalooni hyvänyön-rapsutuksia vaatien, kylkeni päälle tasapainoilemaan tai änkeää Amin viereen jalkopäähän. Kylmällä ilmalla Viivi hiipii peiton alle selkääni vasten (on muuten ihana kauratyynyä vastaava lihasrelaksantti alaselälle!), lämpimämmällä säällä se käpertyy Amin viereen peiton päälle.

Kuten arvata saattaa, en öisin kovin usein käännä kylkeäni. Tai jos käännän, saatan joskus jopa jäädä ilman peittoa ja herätä paleluun, kissojen tuhistessa tyytyväisenä peittomyttyni päällä.

Miehelläni on pakko olla öisin vesilasi, mutta kissojen makkariin muuttamisen jälkeen hänen oli pakko siirtyä yövesipulloon. Kissat kyllä arvostaisivat enemmän täynnä olevaa vesilasia…

Kiinni jäit!

Koska sängyssämme ei ole vielä tarpeeksi ahdasta, on pikkuneiti alkanut aamuöisin heräillä ja kinuta viereemme nukkumaan. Hänellä on aina välillä pientä päiväkotiahdistusta, ja ilmeisesti hän saattaa nähdä yöllä painajaisiakin. Mistään vakavista kauhukohtauksista ei ole kyse, mutta olemme silloin tällöin ottaneet hänet viereemme. Sairastellessaan hän nukkuu usein jomman kumman vieressä, samoin jos toinen vanhemmista on yötä pois. Olemme lipsuneet tästä oma-sänky-asiasta niin paljon, että samaan konkurssiin menevät nämäkin viekkuun siirtymiset. Ja onhan se niin kivaa kun oma rakkaista rakkain tuhisee siinä vieressä! Vaikka joskus joutuukin heräämän siihen kun pieni kantapää jysähtää leukaan.

Nyt muutamana yönä olen heittäynyt hurjaksi, ja antanut kissojen jäädä jalkoihini nukkumaan lapsen siirtyessä toiselle puolelle kainalooni. Ihan-varmuuden-vuoksi-periaatteena olen pitänyt, että kissat ja lapsi eivät nuku samassa sängyssä. Pieniä mustasukkaisuuskiistoja lukuunottamatta kissat nukkuvat vieressä tosi nätisti, ja mitkään varpaidensaalistamis-leikit eivät meillä kuulu asiaan. Mutta siltikin lapsi on vielä liian pieni jäämään keskenään kissojen kanssa, sillä elävistä eläimistä ei koskaan voi mennä takuuseen, vaikka kuinka ihania minua kohtaan ovatkin. Mutta toisaalta, lapsen ja kissojen yhteiseloa on jatkunut jo yli kaksi vuotta, lapsi ei ole enää ihan-ihan-pieni, eivätkä kissat ole missään vaiheessa olleet erityisen kiinnostuneita lapsesta. Olemme silloin tällöin nukkuneet päiväuniakin sohvalla kaikki yhtenä isona kasana. Niinpä olen uskaltautunut sallimaan kaikki perheenjäseneni oman peittoni alle samaan aikaan. Ja kaikki on mennyt hyvin – kissat ovat nukkuneet omilla paikoillaan lapsesta välittämättä, eikä lapsi lyhyen kokonsa puolesta yletä vahingossakaan potkimaan kissoja.

Uni ja nukkuminen on minulle erittäin tärkeää, ja olen hyvin iloinen, että voimme kaikki nukkua yhdessä ja tyytyväisinä, ilman tappelua parhaasta kainalopaikasta. Niin – on siellä sängyssä se minun miehenikin. 🙂

Pehmoisimmat muruseni kissakasana peittoni päällä, komein muruseni taka-alalla lähdössä töihin. Kuvasta rajautuu pois kaksi unista takkutukkaa – pienempi ja isompi.

(Osa kuvista on otettu illalla keinovalossa ja osa aamulla punaisten(!) sälekaihtimien läpi siivilöityvässä aamuvalossa. En saanut käsiteltyä kuvia kauniimman värisiksi.)