Taas kun on ollut liikaa tekemistä ja liian vähän unta, enkä ole päässyt sairastelujen takia pois kotoakaan, huomaa mikä on itselle tärkeintä ja mitä kaipaa ja mistä nauttii. Valitettavasti en voi näiden viime päivien perusteella sanoa tähän lastani, sillä rakkaalla naperollani on alkanut uhma. Ja voin kertoa, että jatkuva ”en tahdo!” ”en halua!” yhdistettynä itkukohtauksiin ei kovasti mieltä ylennä tai stressiä lievitä.

Se, mistä olen viime päivinä iloinnut, on kissani. Nekin ovat nukkuneet matkustelun aiheuttamaa stressiä pois, eli ne ovat aamusta iltaan torkkuneet maailman söpöimmillä kerillä ja kaikenlaisissa solmu- ja kasamuodostelmissa kylpyhuoneessa pesua odottavan päiväpeittomytyn päällä. Monta kertaa päivässä käyn niitä silittelemässä, rapsuttelemassa ja halailemassa. Painan poskeni niiden pehmeää turkkia vasten ja hengitän levollisuutta. Tankkaan suloisuutta ja postiivista energiaa.

Myönnän, että joskus nämä itsekkäät hienohelmat osaavat olla kovin vaativia, ihan rasittavuuteen asti. Mutta siltikin, nämä kissat ovat minulle erittäin rakkaita ja tärkeitä. Osa minua ja elämääni. Enkä antaisi näitä pois mistään hinnasta.

(Huomatkaa takajalka Minin leuan alla…)

Omistajansa lisäksi kissat hoitavat toisiaankin.

Suloista viikon alkua toivottaen.