No siksi:

Pullukkapoika nätisti kerällä lapsen tyynyllä, ja pieni tättähäärä lepäilemässä peiton päällä.

Öisin lapsen nukkuessa ja pääsääntöisesti päivisin kun emme oleile huoneessa, lastenhuoneen ovi on kiinni. Neiti on vielä hieman liian pieni leikkiäkseen yksin huoneessaan, vaan viihtyy paremmin siellä missä muutkin ovat. Jos huoneessa ei kerran oleilla, sen voi huoletta pitää suljettuna. Mikään natsi en kissojen ja lastenhuoneen suhteen ole, vaan karvakorvat saavat vapaasti hengailla siellä kanssamme.

Lapsen sänky ei kuitenkaan ole niiden paikka. Lapsi on jo sen verran iso, ettei mitään hengenvaaraa kissaunikavereista ole (vrt. urbaanilegendat vauvoja tukehduttavista kissoista), mutta varmuuden vuoksi pidän kissat pois nukkuvan lapsen sängystä. Vaikka kissat nukkuvat minun vieressäni kuin enkelit, en voi olla satavarma että ne käyttäytyisivät yhtä hyvin pienen pyöriskelijän kainalossa. Tai joku mustasukkaisuustappelu pikkuruisessa pinnasängyssä – hui. Ei mitään kissatraumoja lapselle, kiitos. Sekä tietysti se käytännön ongelma, nimittäin kissankarvat. Vaikka näistä karvaa lähtee keskivertoa huomattavasti vähemmän, en halua sitä vähääkään lapseni nenään ja suuhun. Voi olla, että kunhan lapsi vielä tuosta kasvaa, hän toivoo itse kissoja viekkuunsa. Mikä ettei, mikäs sen parempaa kuin lämmin, pehmeä ja kehräävä unikaveri.

”Uhhuh, kuka kehtasi herättää?”