Kirjoitin jo aiemmin siitä, miten kissat suhtautuivat vauvan tuloon. Ajattelin kirjoittaa myös siitä miten vauva-arjen ja kissojen hoidon yhdistäminen sujui. Kissani ovat suhtautuneet ihan hyvin pieniin lapsivieraisiin, joten odotin uuteen perheenjäseneen tottumisen sujuvan ihan hyvin. Niinkuin sujuikin. Se minua kuitenkin mietitytti, että miten aikani ja energiani riittäisi kaikkien huomioimiseen? Kolmen koratin lisäksi minulla oli arka maatiaiskissa Sheri, jota piti jo ennestäänkin helliä mustasukkaisilta korateilta ”salaa”. Koratit ovat ihmisystävällisiä ja seurallisia, mutta myös vaativat melko paljon huomiota.

Ja vastasyntynyt vauva jos mikä sitä huomiota vaatiikin.

Kuva loppuraskauden päiväunista. Riittäisikö sylitilaa kaikille myös vauvan synnyttyä?

Kun vauva syntyi, olisikin ollut rankkaa hoitaa vauvaa, kotia ja neljää kissaa yksin. Onneksi en ollut yksin. Vaikka aikanaan ensimmäisen kissan muuttaessa meille sovimme tiukasti, että ne ovat minun kissojani ja minä hoidan niihin liittyvät askareet ja kulut, vauvan synnyttyä mieheni otti niiden suhteen paljon isommat roolin. (Sillä vaikka ne ovat minun kissojani, ne ovat mieheni kavereita…) Mieheni leikitti kissoja minun puolestani paljon aiempaa enemmän, ja nopeasti kissat oppivat, että minun syliini ei vaan mahdu enää niin usein, enkä jaksa silittää ja hellitellä yhtä paljon kuin ennen, joten ei auta kuin tyytyä tuon toisen ihmisen hellyyteen. Myös anoppini käydessään leikitti kissoja sillä aikaa kun minä imetin ja imetin ja imetin.

Mutta siis, ensimmäisten viikkojen/kuukausien jatkuva imetys ei poissulkenut kissojen huomioimista. Parin viikon henkisen totuttelun jälkeen kissat siirtyivät taas hengailemaan viereeni. Aivan reiteeni kiinni. Tai kylkeni päälle, jos pötköttelin sohvalla kyljellään. Usein nukuin päiväunia olohuoneessa, jolloin minulla oli vauva vieressä ja kolme kissaa jalkopäässä. Oikeastaan kissat saivat jopa enemmän läheisyyttä kuin ennen, sillä pari ensimmäistä kuukautta kului lähinnä sohvalla, imettäessä.

Kuvassa väliaikainen hoidokkini Melda, joka ei kyllä yleensä ollut ihan noin liki vauvan kasvoja! Mutta minun ja vauvan väliin se aina yritti tunkea (HUOM hysteerikoille: kertaakaan kissa ei yrittänyt mitään pahaa vauvalle, kehräsi vain)

Kasvattajan velvollisuuksista johtuen ja monen monen monen epäonnekkaan sattuman takia jouduin ottamaan kaksi puolivuotiasta pentua väliaikaisesti meille. Se oli rankkaa – uusia, nuoria ja super-energisiä kissoja pienessä asunnossa yhtä aikaa vauvan kanssa. Ja tietenkin ne omatkin kissat. Maatiaiskissani Sheri muutti silloin äitini luokse, jotta se saisi olla rauhassa ja minulla olisi yksi ongelma vähemmän. Sheristä lisää joskus myöhemmin (se muuten viihtyy äitini luona upeasti). Ihanista ja villeistä hoidokeistani Myystä ja Meldasta ehkä myös joskus lisää tarinaa.

Kuten jo ennen vauvan syntymää otin kissat mukaan kaikkeen vauvaan liittyvään, jatkoin samaa rataa myös vauvan synnyttyä. Samalla kun viihdyttää lattialla makoilevaa vauvaa, voi rupatella kissoille. Ei se vauva kuitenkaan ymmärrä kenelle äiti puhuu, joten voi ihan hyvin puhua vieressä pörrääville kissoille. Kun esittelee vauvalle uuden lelun, voi sen esitellä samalla myös kissoille.

Toinen hoidokeistani, Myy, auttaa vaipanvaihdossa.

Kissat tykästyivät kovasti hoitoalustaan, ja olisivat mielellään nukkuneet kaikki unensa yhdessä kasassa hoitopöydällä. Koska vaipanvaihtoa riitti ja riitti, ei se oikein käynyt päinsä. Kertaakaan en kieltänyt kissoja, mutta nostin ne aina pois siitä ennenkuin laskin vauvan alustalle. Pikkuhiljaa ne oppivat että on tylsää kun päiväunet keskeytyy aina. Toisin oli Myyn kanssa. Hoitoalusta oli paikka, josta sitä ei saanut millään pysymään pois. Ei millään. Niinpä hillitsin hermoni ja annoin sen olla mukana. Se oli niin pieni, että mahtui hyvin samaan aikaan vauvan kanssa. Kertaakaan se ei suuttunut vaikka Maisa vähän ”kokeili” pikkunyrkeillään sen turkkia. Tässäkin kuvassa Maisalla on tiukka ote Myyn kaulasta. (Tämä ei kuitenkaan ole se suositeltavin kontakti, vauvan kasvot melko lähellä kynsiä)

Ami ja Maisa, yhtäaikaa päiväunilla sylissäni. Tilaa on.

Mitä enemmän lapsi kasvaa, sitä helpommaksi tämä yhteiselo käy. Ja se kaikista sitovin aika, kun äidin kädet, syli, aika ei riitä mihinkään muuhun kuin vauvalle, on loppujen lopuksi hyvin lyhyt. Muutama viikko tai kuukausi, en enää edes muista, niin lyhyt se aika oli. Kissat oppivat nopeasti hyväksikäyttämään kaikki pienetkin hetket jolloin olen ”vapaa”. Nykyisin kissat ovat vielä enemmässä määrin mukana kaikessa mitä (Maisan kanssa) tehdään. Kirjoitan lähipäivinä kokonaan uuden postauksen aiheesta kissojen ja taaperon yhteiselo!

Ja tulevaisuudessa toivottavasti lapsi leikittää kissoja ja kissat lasta(/lapsia). Ja kaikki ovat onnellisia. Alku on ainakin lupaava.