Pikkuiseni ensimmäiset sanat ovat niin mahtavia! On upeaa seurata vierestä kuinka pienestä, alkukantaisten vaistojen ohjaamana elävästä avuttomasta nyytistä kehittyy pikkuhiljaa ajatteleva ihminen. Verbaalinen kehitys on tässä avainasemassa. Ensimmäinen sana oli (ilokseni) äiti, heti perään tuli isi. Nyt valikoimaan voi lisätä myös äpä, eli leipä! Mikä kommunikaation riemuvoitto! Lapsi voi itse aamupalapöydässä pyytää leipää, sen sijaan että kitisisi epämääräisesti kenenkään ymmärtämättä. Toinen uusi sana on (suurinpiirtein näin) khrshss, eli kissa. Ensin se oli ka, ja nyt se ässäkin on löytynyt, vaikkakaan ei ihan tyylipuhtaasti vielä.

Tänään tulee appiukko kylään, joten Maisa saa koko illaksi leikittäjän ja minä pääsen salille tai jumppaan. Siitä onkin noin kuukausi kun viimeksi olen salilla nenääni näyttänyt. Ei ihan parasta vastinetta rahoille, mutta jos luovun kuntoklubijäsenyydestäni, luovun viimeisistäkin vapauteni ja oman itseni rippeistä. Alkuvuodesta vien Maisan lapsiparkkiin (tai siis lasten liikunnallisen elämäntavan oppimista tukevaan  Kid’s clubiin), jolloin tämä repsahtanut lähiömutsi pääsee ehkä taas kuosiin. Tai toivottavasti saa ainakin lisää virtaa.

Tänään on taas pitkästä aikaa ollut ihan leppoisa aamupäivä. Vilkaisu ikkunasta ulos kertoo syyn: aurinko paistaa. Sisäinen ilmapuntarini reagoi aivan liian voimakkaasti matalapaineeseen, ja synkät, sateiset päivät ovat kuolemaksi mielialalleni. Parasta tässä päivässä kuitenkin oli se, että ehdin itse ottaa torkut lapsen ollessa unilla. JA – heräsin ennen lasta ja ehdin rauhassa juoda aamupäiväkahvit. Luksusta 🙂

Loppukevennys: entä mitä kissat tekevät tällaisena koleana loppusyksyn päivänä:

Lämmittelevät tassujaan digiboksin päällä, tietenkin.