Tässä yhtenä viikonloppuaamuna sain nukkua hieman tavallista pidempään. Olin juuri yöpaitasillani juomassa aamukahvia, kissat kehräsivät sylissäni ja mies ja lapsi katsoivat olohuoneessa aamupiirrettyjä, kun puhelimeni soi. Naapuriperheen äiti tiedusteli, voisiko poikkeuksellisesti ulkoistaa miehensä ja lastensa aamupäivä-ulkoilun meille. Sää oli erittäin kehno, ja lapset oli saatava hetkeksi kotoa pois. ”Tottakai”, vastasin. Miehelläni oli sillä kertaa lastenvahtivuoro, eikä häntä haitannut yhtään viettää aamupäivää jalkapallosta keskustellen ja lasten yhteisleikkejä seuraten.

Kun naapurit saapuivat ovellemme, meillä oli sotkuista ja kaikki hujan hajan. Kun he lähtivät, meillä oli vielä enemmän sotkuista ja hujan hajan. Mutta se ei haitannut, päin vastoin. Minä sain juoda aamukahvini edelleen rauhassa ja kissat sylissä (tällä kertaa vain hiemanpaljon korkeammassa desibelitasossa) ja kaikilla oli oikein viihtyisää. Naapurilasten lähdettyä meillä taisi joku tirauttaa ihan ikäväkyyneleen.

Lähellä asuvat, ja samassa elämäntilanteessa olevat ystävät ovat kullan arvoisia. Kerran päiväkodista tullessa nappasin naapurinpojan meille, kun kuulin että hänen sisarustaan lähdettiin käyttämään lääkärissä – yhden lapsen kanssa asioiminen on paljon helpompaa kuin kahden. Vastaavasti olen joskus yllättävän lapsenvahtiongelman ilmaantuessa soittanut heille, että poimisivat matkalla viereisestä päiväkodista meidänkin tytön mukaansa. Ja kun eräs iltapäivä huomasin rappukäytävässä, että avaimet ovat sisällä ja mies tulee vasta parin tunnin päästä, nappasin pikkuneidin kainaloon ja marssin naapurirappuun soittamaan ovikelloa. Meille järjestyi ongelmitta paikat heidän päivällispöytänsä äärestä, ja unohdusten ilta oli lopulta niin mukava, että neitimme on useasti toivonut minun unohtavan avaimet kotiin uudestaankin.

Vaikka extempore-menot ovatkin lapsiperheenä muuttuneet vähän erilaisiksi kuin ennen, ei tämä elämä vantaalaisessa lähiössä hassumpaa ole.