Paria tuntia aiemmin söin iltapalaa pikkuinen tylleröiseni sylissäni. Kävimme iltapalamuffinsseja mutustaessamme läpi päivän tapahtumia, naapurinpojan syntymäpäiviä ja palloilukerhon tohinoita. ”Kerro mulle mitä Lumikissa tapahtui”, ja niin minä kerroin koko sadun ulkomuistista, mukaillen sekä Disneyn versiota että unisatukirjaamme. Sylissä on jo hieman ahdasta alati kasvavan vatsan takia, mutta vielä mahtuu. Kesällä syliin pitäisi mahtua kaksi.

Nyt pikkuneiti nukkua tuhisee, ja minä kulutan aikaa tietokoneella odottaen miestäni työmatkalta kotiin. Yksin ei kuitenkaan tarvitse olla, siitä pitävät huolen sekä vatsanahkani alla möyrivä pikkuinen, että kainalossa kehräävät kissat. Jokainen on käynyt siliteltävänäni vuorollaan, ja tällä hetkellä Ami nukkuu kuorsauksesta ja huokauksista päätellen vastapäisellä keittiöntuolilla. Mini kehrää vuorotellen kainalossani ja vuorotellen penkillä vieressäni, Viivi on hävinnyt mököttämään omaan rauhaansa, kun ei saanutkaan varastaa tavaroita keittiön pöydältä. 

Aina kun Mini painautuu kainalooni kylkeäni vasten kehräämään, pieni ihmisenalku vatsassani herää myllertämään. Kuin tervehtiäkseen tuota pehmoista hyrisijää. Tässä on niin pehmeää, niin kotoisaa. Meillä kaikilla. Niin suloista!

(Tämä auvo ei tule kestämään kauaa, sillä vauvan syntyessä luulen, että mustasukkaisen esikoisen, kaiken huomion vaativan vauvan ja kolmen itseään täynnä olevan kissan kanssa saa kokea enemmän riittämättömyyden tunteita kuin maailmaasyleilevää rakkautta. Mutta se on vasta sen ajan murhe.)