Jos niskaani kutittaa, menen kananlihalle. Yleensä vain siltä puolelta josta minua kutittaa. Mieheni tietää tämän, ja ottaa siitä aika ajoin hupia itselleen.

Nykyisin myös lapseni tietää sen.

Hän hiipii luokseni, kuiskuttaa jotain korvaani (mikä myös kutittaa) ja kokeilee innoissaan onko reiteni kananlihalla. Kanalihalla on vaikea sana muistaa, joten yleensä lapsi tokaisee vain ”äiti, mä teen sulle taas lihavia!”

En voi kyllin toitottaa miten hauskaa on, kun lapsi osaa puhua. Varsinkin kun kyseessä on tällainen pieni hassuttelija, jonka mielikuvitusta julma maailma ei ole vielä rajoittanut. Tai no, en tiedä kuinka hauskaa miehelläni oli, kun neiti tokaisi iltapalapöydässä isälleen ”Sinä olet eläin. Possueläin”. Äitiä ainakin nauratti. Tämän jälkeen neiti taikoi isänsä pullaksi.

Rakas höppänä! (Eikun tytär, korjaisi neiti)