Kerroinkin täällä, että kävin työporukan kanssa ohjatulla sieniretkellä, ja siitä innostuneena seuraavana viikonloppuna lapsen kanssa kahdestaan tatteja etsimässä (ja vähän löytämässäkin). Tämä tuli puheeksi eräiden tuttujeni kanssa, ja niinpä minä ja pikkuneiti saimme kutsun suppilovahveroita metsästämään. Minähän en siis tunne sieniä juuri lainkaan, mutta nyt valikoimaani voi lisätä myös suppikset. Ne on kyllä helppoja tunnistaa hassun vartensa avulla. Ja suppilovahvero on siitä kiitollinen poimittava, että ne kasvavat yleensä ryppäissä. Eli kun lehtien seasta onnistuu bongaamaan yhden maastoutujan, saa siltä kyykistymältä purkkinsa puolilleen.

Tulin siis kotiin korissa melko mojova saalis, ainakin ekakertalaisen mielestä. Meillä oli kuitenkin jääkaappi ylitäynnä ruokaa, kiitos äitini ja anoppini vierailujen, joten sienet oli saatava jotenkin säilöön. Mietin aluksi vanhaa kunnon pakastamista, mutta päätin vielä kysyä ystävämme googlen mielipidettä. Päädyin Marttojen sivuille, jossa suositeltiin sienten kuivaamista. Se säilyttää vitamiinit ja kivennäisaineet vielä paremmin kuin pakastaminen. Minkäänlaista kuivuria minulla ei ole, mutta tällaisten pienten ja ohutmaltoisten sienien kuivaaminen käy ihan huoneenlämmössä!

Putsasin sienet roskista ja näkyvästä liasta, ja suurimmat sienet halkaisin kahteen tai kolmeen osaan. Asettelin sienet ilmavasti uuniritilän päälle asetellulle harsolle, ja jätin keittiön pöydälle kuivumaan muutamaksi päiväksi. Itseasiassa nappasin ritilänkin sieltä alta pois seuraavana päivänä, eikä se näyttänyt kuivumista haittaavan. Pelkäsin keittiömme löyhkäävän mätäneville sienille seuraavat päivät, mutta mitään ongelmia ei ollut, vaikka sienet kellottivat keskellä pöytää. Suppikset taitavat olla tuoksultaan sen verran miedompia.

Sienet kutistuivat kutistumistaan, ja kun alkuperäisestä koosta oli jäljellä noin viidesosa, sienet vaikuttivat kokonaan kuivuneilta. Niinpä pari pestyä lasipurkkia sai juuri sisälleen säilöttäväksi suppilovahverokeiton pääraaka-aineen. Tästä on hyvä jatkaa syksyä.