Joinain aamuina minulla on aikaa jatkaa aamiaista kiireettömästi omassa rauhassani, lapsen katsellessa olohuoneessa lastenohjelmia. Yksin ei silloinkaan tarvitse olla, vaan rakas kissani – tai kaksi tai kolme – tulevat seurakseni.

Olen aamuisin hyvin hidas herääjä, ja kiukkuisuuteen taipuvainen. Rauhassa juotu laadukas aamukahvi parantaa fiilistä huimasti. Joskus tekee hyvää olla ihan yksin ja rauhassa, mutta joskus on kiva seurustella samalla karvatassujen kanssa. Päivisin on harvemmin aikaa pysähtyä fiilistelemään omaa olemista tai kissojen pehmeää turkkia.

Viivi bongailee tipuja ja nauttii olostaan sopivan lähellä. Vaikka ilme kuvassa onkin vähän surkea.

Olen ennenkin kertonut, että Mini on kissoista minulle se kaikkein läheisin, ja suorastaan symbioosissa kanssani elävä kissa. Se aistii ällistyttävän hyvin mielialani, ja osaa ja jaksaa tunkea syliini rapsuteltavaksi olipa oma asentoni mikä tahansa. Vaikka istuisin jalat koukussa ja kippuralla, se ei estä kehräyksen säestämää kahdenkeskistä hellittelytuokiotamme.

pieni kengurunpoikanen 🙂

Tässä postauksessa näkyvä asento vaikuttaa hankalalta sekä kissalle että ihmiselle, mutta se ei ole. Yhdellä kädellä voi tukea kissaa ja rapsuttaa leuan alta, ja toisella juoda kahvia (tai ottaa kuvia). Jos silitys tai rapsutus pysähtyy, pienet hampaat näykkäisevät kevyesti ilmoittaakseen asiasta. Ihmisten pureminen on tietysti kiellettyä, mutta tältä kissalta sallin pienet hyväntahtoiset muistutus-nipistykset. Koska se on niin rakas. Ja kaunis.

Nyt kesän alkaessa olemme ehtineet useamman kerran syödä aamiaista koko perheen kesken. Vuorotyöläisten arjessa se ei ole mikään itsestäänselvyys. Aamukahvi oman kullan kainalossa ja rapsuttelijan sijaan hellimisen kohteena oleminen on kyllä todellista luksusta. Siihen kun lisätään vielä söpön pikku humoristimme tarinoiden kuunteleminen ja toiseen kylkeen pukkaavat kissat, niin ei voi päivä paremmin alkaa.

Täysin rento ja syliin sulanut kissa.