Vaikka kissojeni älyttömät tempaukset tai tauoton mau’unta saavat joskus verenpaineen kihahtamaan kattoon, on niiden läsnäololla pääosin rentouttava vaikutus olemiseeni. Iltaisin on niin ihana nukahtaa, kun pieni, pehmeä ja lämmin ystävä käpertyy polvitaipeeseen tai kylkeä vasten, ja aloittaa siinä hiljaisen unituhinan. Televisiota katsellessa tai kirjaa lukiessa on mukava samalla upottaa sormet silkkisen pehmeään turkkiin. Yksinäisinä hetkinä kissan raukea katse ja tasaisena käyvä kehräys on mitä parhainta ystävyyttä. Tälläkin hetkellä lapsen ollessa päiväunilla, hiljaisuuden rikkoo vain tietokoneen vaimea hurina ja vieressäni lämmittävästä kissakasasta kantautuva kuorsaus. Ihan kuin ne kutsuisivat ”äiti, tule tähän meidän viereen päiväunille!” Taidanpa pian mennäkin.

Kissoistani parhaiten zen-buddhalaisen asenteen hallitsee Ami. Mitä sanotte tästä keskellä lattiaa röllöttämisestä, lapsen säntäillessä edestakaisin vieressä palapelin paloja etsimässä:

Aimo vain hengitteli syvään, katseli ympärillä tapahtuvaa hyörintää ja nautiskeli(?) olostaan käpälät taivasta kohden.

Kissat – miten paljon me ihmiset voimmekaan oppia niiltä.

PS.Kävimme eilen Siperian Ellan tyyppien kanssa köyhän miehen huvipuistossa eli Ikeassa, ja kehuin Ellalle miten ihania unikavereita nämä kissat ovat. Kuinka niiden kanssa pääsee suorastaan zeniläiseen rentouden tilaan. Kotiin tultuamme bongasin pihalla naapurin, ja parvekelasien välistä vaihdoin hänen kanssaan muutaman sanan. Samassa tunsin kuinka 5,5-kiloinen zen-buddhani roikkui kynsillään selästäni, kurkistellen avatun lasin takaa pihalle. Nooh, kuulemma aika tyyntä porukkaa on ne fakiiritkin.