Olen hautonut tätä ajatusta jo jonkin aikaa, mutta vasta nyt saan sanottua sen täällä blogissakin ääneen: tämä vauva-aika onkin ollut aika ihanaa!

Kirjoitin jo raskaana ollessani peloistani – siitä, miten tuskallisesti muistan ne esikoisen ajalta tutut valvomiset, itkut, jatkuvat sylissä kanniskelut ja ennenkaikkea yksinäisyyden. Ajattelin, että tämä vauvakesä menisi sellaisessa omituisessa ja ahdistavassa imetyksen ja vaipanvaihdon täyttämässä sumussa, kuten esikoisen ensimmäiset kuukaudet.

Olin väärässä.

Isoin ero entiseen on varmasti siinä, että olen itse jo kasvanut äidiksi. Olen jo kokenut sen, että lapsi ihan oikeasti kasvaa, se ei roiku sylissä kitisemässä ikuisesti, vaan tämäkin on vain vaihe. ”Lapset ovat pieniä niin lyhyen hetken” on täysin totta ja äärimmäisen hyvä ohjenuora – mutta pelkkää sanahelinää ahdistavan esikoisvauva-ajan kanssa painivalle äidille.

Olin näiden lasten saamisen välissä töissä, joten tiedän, että sekin arki vielä palaa ja pääsen takaisin vanhaan elämääni, itsenäisenä aikuisena. Tiedän, että tässä kohtaa elämää on ihan ok vain haahuilla hyvällä omatunnolla kotona imetystoppi päällä ja vauva kainalossa, saamatta mitään ”järkevää” aikaiseksi. Kyllä sitä vielä ehtii.

Synkän kotihautomon perustaminen ei ole ollut mahdollista tällä kertaa senkään takia, että meillä on tuo kolmevuotias, joka vaatii omat aktiviteettinsa. Vaikka puuhaa on nykyisin vähintään kaksi kertaa enemmän kuin yhden lapsen kanssa, silti olen saanut arjen rullaamaan sujuvammin kuin silloin kome vuotta sitten. Joo, sotku ja tavarakaaos on aikamoinen ja omat harrastukset on vähän kiven alla (kuten blogin pito), mutta kaikki perheenjäsenet ovat joka päivä puhtaissa vaatteissa ja lautasille riittää ravitsevaa ruokaa. Organisointi – näinkin laiskan ja hajamielisen ihmisen on mahdollista kehittyä siinä.

Toinen suuri ero näissä vauva-ajoissa on itse vauva. Esikoinen oli vauvanakin varsinainen ilopilleri, aina tyytyväisenä hymyssä suin. Hän oli terve, edes vatsavaivoja ei juurikaan ollut. Monien mielestä erityisen helppo vauva siis. MUTTA. Hän oli tyytyväinen silloin kun sai olla sylissäni. Aina. Vain minun sylissäni. Aina.

Sitterille ei ollut esikoisen vauva-aikaan käyttöä. Pikkuveli sen sijaan nököttää tyytyväisenä sitterissä lähes aina silloin, kun muu perhe syö. Usein viihdykkeeksi riittää se, kun hän saa katsella meitä muita ja välillä öristä omia välihuomautuksiaan. Leikkimatto jäi kolme vuotta sitten kokonaan käyttämättä, mutta nyt pullukkapoikamme saattaa viihdyttää itseään siinä jopa kolme varttia putkeen. Ei siis aina eikä joka päivä, mutta jopa kolme varttia! Yksinään! Vau!

Koska oman pään sisällä on nyt tyynempää, vauvakin tuntuu helpommin rakkaalta. Sen ihanat, pienet pullerosormet ja pikkuruiset helmivarpaat, pehmoinen vauvanukka päälaella, hurmaava hampaaton vauvanhymy sekä höpsöt hekotukset ja juuri keksityt kiljahdukset. Joskus harvoin kun vauva nukkuu lähes pari tuntia putkeen, minun tulee häntä jo ikävä. Tekisi mieli mennä ihan hänen lämpimän vartalonsa viereen ja halata tiukasti, koska hän on niin rakas! Kuunnella pientä tuhinaa ja katsella unissaan mussuttavaa pientä suuta. 

En olisi osannut kuvitella, että minä höpsähdän näin tästä vauva-ajasta. Mutta niin vain kävi. Toki joskus on raskasta ja haluaisi olla vaan ihan yksin, ja kyllä tämäkin pieni osaa kitistä ja olla ärsyttävä. Mutta silti, on se mitä mahtavin vauva!