Päiväuniaika

Mindeka kysyi Ma-material Girl -blogissa, mihin me vanhemmat käytämme lapsen päiväuniajan. Perjantaisin on minun kotiäiti-päiväni, ja näin kulutin kyseisen ajan tänään:

Luin lapselle unisadun hänen huoneessaan, ja jäin vierassängylle hetkeksi huilailemaan lapsen nukahdettua. En ole ihan varma nukahdinko – väittäisin että vain lepuutin silmiäni, mutta totuus voi olla vähän toinen. Joka tapauksessa, hetken päästä nousin ja olin juuri kuorimassa perunoita itselleni keittiössä, kun mieheni pyörähti sisään ja toi minulle pari joulutorttua! Hän oli matkalla toimistolta palaveriin (tai toisinpäin) ja päätti matkalla piipahtaa kodin kautta yllättämässä vaimonsa. Onnistui! Mikä ihana yllätys, rakastan joulutorttuja, melkein yhtä paljon kuin laskiaispullia. Ja parhaita ovat siis oikeaan voitaikinaan tehdyt, juuri kuten nuo fazerin tortut. Mmm…

Minun piti tehdä se vihjailemani arvontapostaus, mutta sen sijaan siis torkuin, söin ja herkuttelin. Ei huvittanut avata tietokonetta, vaan loikoilin sohvalla kissojen kanssa, kahvikuppi kädessä ja katselin yleltä kotimaista 40-luvun elokuvaa. Rakastan vanhoja elokuvia, niissä on ihanaa glamouria ja tietynlaista, hmm, naiiviutta. Juoni on yleensä sopivan yksinkertainen, ja hahmot kiehtovia ja herttaisia. Vanhat Hollywood-elokuvat ovat ihan oma lukunsa, mutta kotimaisissakin on sitä jotain. Ehkä tuttuutta, ja nostalgiaa. Minussa ne herättävät myös kunnioitusta isovanhempiani ja heidän sukupolveaan kohtaan.

Se kissoista, joka ei mahtunut syliini, päätti kostaa pomppimalla telkkarin edessä. Riiviöt.

Kissoista jatkan sen verran, että nämä ärsyttävät otukset osaavat kellon. Niinpä ne tänäkin aamuna ilmoittivat että ”kello on seitsemän, aika nousta töihin” vaikka lapsi vielä nukkui. Ja lapsi nukkui kahdeksaan asti, jee. Minä sen sijaan en nukkunut, vaan kuuntelin vartin mittaisia kiipeilypuunraapimissessioita ja yritin väistellä sänkymme läpi syöksyviä silkkiturkkiohjuksia. Argh!