Parasta imetysmaratoneissa? Brittiläiset tv-sarjat
yhteistyössä Netflix
Ai missä me on oltu viimeiset pari-kolme viikkoa, kun blogikin on ollut hiljaa kuin kivi? Noooh, mies on käynyt töissä ja harrastuksissa, neiti käy kolmesti viikossa päiväkodissa leikkimässä ja lopun ajasta keksii erilaisia tapoja tehdä vanhemmistaan hermoraunioita, ja minä ja vauva ollaan köllötelty sohvalla kainalokkain aina kun mahdollista. Mahdollista se on lähinnä silloin, kun esikoinen on päiväkodissa, nukkuu tai katsoo Pikku Kakkosta. Huoh. Saisi jo vähän tasaantua tämä elämä.
Silloin kun esikoinen oli pikkuvauva, ja käytännössä asui rinnalla, minä tein ristikoita, tuijotin koomassa erilaisia sisustus- ja asunnonosto-ohjelmia sekä jännitin digiboxille nauhoittamieni Criminal Mindsien parissa. Mutta nyt meillä on Netflix. Jes. Vaikka saankin nukuttua öisin ihan ok, tuntuu että aivoni ovat (kenties hormoneista johtuen) sellaista mössöä, ettei esim. blogin vaatima ajatustyö luonnistu. Mutta kuten sanoin, onneksi on Netflix.
Aamuisin saamme hoitaa aamutoimet rauhalliseen tahtiin, ja lähes aina ehdimme syödä aamupalan kiireettä yhdessä koko perhe. Vauva jokeltelee leikkimatollaan ja pikkuneidin kanssa valikoimme päiväkotivaatteita ja letitämme tukkaa. Sitten mies lähtee töihin, minä pakkaan vauvan kantoreppuun ja kiikutan ison pienen neidin kotikadullamme sijaitsevaan päiväkotiin. Kotiin tultuamme hoidan vähän vaippahommia, pyykkihommia ja siivoushommia, ja sitten – jes, vapaa-aikaa! Tai siis sellaista vapaa-aikaa, että saan istua sohvalla imettämässä vauvaa, eikä kukaan vaadi mitään (muuta kuin sitä maitoa). Kissat saattavat käpertyä viereen ja vauva tuhisee sylissä. Siinä saattaa vierähtää helposti parikin tuntia. Sitten lisää vaippa-siivous-pyykkihommia ja alkuiltapäivästä uusi parin tunnin setti.
yhteispäiväunet/tv-hetki/imetystuokio
Nyt viime aikoina olen viihtynyt parhaiten brittiaksentin parissa. Kurkkasin joskus kuukausi sitten uteliaisuuttani mikä on tämä Downton Abbey, jota kaikki hehkuttaa, ja jäin koukkuun siltä istumalta. Olen nyt menossa viidennessä kaudessa, ja harmittaa jo etukäteen, että se kohta loppuu. Yle esittää lokukuussa kuudennen ja viimeisen kauden, joten täytyy muistaa laittaa digiboxin ajastukset ajoissa. Olin tosiaan alkuun kovin skeptinen tämän sarjan suhteen, ”jotain englantilaista pukudraamaa, ääh, ei ole mun juttu, en jaksa mitään tunteista veivaamista”. Sarja imaisi kuitenkin nopeasti mukaansa, ja itse pidän siitä, että jaksojen välillä saatetaan hypätä pitkiäkin ajanjaksoja. Se estää inhoamaani paikallaan junnaamista, ja uusia käänteitä ja hahmoja saadaan mukaan luonnollisesti, ilman edestakaisin vehtaamista ja jahkaamista, kaikki-rakastuu-kaikkiin-juonenkäänteitä tai että ”se kuoli, eikun ei se ollutkaan kuollut vaan kidnapattuna ja muistinsa menettäneenä ja palaa nyt takaisin”. (The Variety Show-blogissa lisää Downton Abbeyn viidennestä kaudesta.)
Myös 3,5v neitimme pitää kyseisestä sarjasta. Yleensä vältän ”aikuisten ohjelmien” katsomista silloin kun lapsemme on paikalla, sillä koskaan ei voi tietää millainen kohtaus sarjassa/elokuvassa tulee. En halua olla selittelemässä väkivaltaista tappelukohtausta baarissa, intohimoista suutelu/riisumiskohtausta tai vaikka humalassa raivoisasti oven takana hakkaavaa ex-miestä. Suosimieni rikossarjojen verisistä ruumiista puhumattakaan. Downton Abbey on kuitenkin näiden suhteen kovin ”kesy”, ja sota-aikaan sijoittuvia jaksoja lukuunottamatta melko turvallista katsottavaa myös lapsenkin kanssa. Sarja ei sisällä juuri lainkaan raakaa väkivaltaa, ja ne vähäisetkin tappelukohtakset ovat olleet usein ennakoitavissa ja siten estettävissä. Seksikään ei ole sarjassa esille niin, että lapsi siitä tajuaisi mitään. Englantilaisen ylhäisön puhetyylikin on niin hienostunut, etten usko että lapsi ymmärtäisi siitä mitään ”ylimääräistä” vaikka osaisi samaa kieltäkin.
Sen sijaan sarjan visuaalisuus ja ylhäisön naishahmojen puvut ovat neitimme suosikkeja. Melkein kuin oikeita prinsessoja. Myös asetelma lordit ja palvelijat on hänelle tuttu monista lastenkirjoista, ja siten ohjelmassakin kiehtova. Usein hänen leikeissäänkin on myös palvelijoita, jotka ovat tärkeä osa kuninkaanlinnaa. Emme varsinaisesti katso sarjaa yhdessä, vaikka neiti sitä joskus pyytääkin (”katsotaanko sitä ohjelmaa missä ne ihmiset on pukeutuneita?” :D), mutta joskus olen antanut päikkäriaikana katsomani jakson pyöriä loppuun, pikkuneidin heräillessä rauhassa kainalossani. Lasta sarjassa kiehtoo varmasti myös se, että se on aikuisten ohjelma, ja kerrankin hänellä on lupa katsoa sellaista.
Toinen uusi koukuttumisen kohde on The Fall. Se on Gillian Anderssonin tähdittämä, Pohjois-Irlantiin sijoittuva rikossarja. Sarja on mielestäni samantyylinen kuin The Killing eli Jälkiä jättämättä – hieman synkkä, päähenkilön erikoiseen karismaan nojaava sarja, joka perustuu yhden rikollisen kiinnisaamiseen. Toisin kuin The Killingissä, tässä (sarja)murhaaja on selvillä jo alusta asti, ja katsoja pääsee seuraamaan sekä murhaajan että rikosetsivän elämää tämän kissa-hiiri-leikin aikana. Myös Kuvaputkessa-blogissa kirjoitettiin kyseisestä sarjasta, klik klik.
* * *
Blogini päivittäminen ehkä säännöllistyy sitä mukaa kun vauvamme päivärytmi säännöllistyy, ja minä saan jonkinlaista tolkkua tähän päivien ajelehtimiseen. Siihen asti – katellaan.
Niin, ja mitäs teille kuuluu? :)