Pehmoiset vierihoitajat

Kaksi päivää sitten kävimme eläinlääkärissä, jossa käteni otti kipeästi osumaa kissan hampaasta. Puremahaava tulehtui, kuten haavan perusteella etukäteen päättelinkin. Työterveyshuollossa toimittiin ripeästi ja huolellisesti, ja vaikka tulehdus hetken aikaa näytti lähtevän leviämään, se saatiin kuitenkin kuriin. Nyt on siis kaikki ok, paraneminen hyvässä vauhdissa ja vatsani sisällä oleva pikkuinen turvassa. (älkää muuten koskaan lähtekö googlettamaan sepsistä, vaan menkää suosiolla lääkäriin, jos alkaa huolestuttaa… :D)

Lapsi lähti ennalta sovitusti mummolaan lomailemaan, joten minä ja korva-potilas olemme saaneet toipua keskiviikon traumoista omassa rauhassa. En tiedä johtuuko se lapsen poissaolosta, minun kipeänä olosta vai kissojen eläinlääkäristä tokenemisesta, mutta sylissä on ollut ruuhkaa. Koko ajan. Jalkojen puutumista lukuunottamatta se on ollut oikein mukavaa, ja kaivattua vaihtelua tähän työssäkäyvän äidin arkeen.

Jo keskiviikkoiltana Ami halusi olla koko ajan sylissäni. Hakemassa lohtua omaan oloonsa vai lohduttamassa minua käteni takia, en tiedä.

Myös Viivi, meidän vähiten sylikissa, on hakeutunut sylihoitoon usein kuluneen parin päivän aikana

Hetkinen, mihin hävis kissan pää?

Mahapallo vie sylistä tilaa jo aika paljon, mutta Ami mahtuu onneksi puoliksi mukaan. Pehmoinen tassu tyttärentytärtä halaten.

Kissat – nuo vierihoidon mestarit. Eikä muistella nyt yhtään sitä, mistä sairaslomani sai alkunsa.