Ryppyjä sisarusrakkaudessa
Tai no ei nyt ryppyjä, mutta esikoisella on alkanut aivan mahdoton uhma/kiukuttelu/pelleily/itku-vaihe. Luulen sen liityvän vauvan syntymään. Alkuaika meni uutta opetellessa ja ihmetellessä, neitimme jäi pois päiväkodista ja sai isältään ekstrapaljon huomiota isyysloman aikana. Kun mies palasi töihin, oli tiedossa parin viikon tiukka yksinhuoltaja-rutistus, jonka aikana tsemppasin toden teolla saadakseni arjen rullaamaan ja isommankin lapsen viihtymään. Vauvan hoito oli lähinnä imettämistä, vaipanvaihtoa ja ympäriinsä kanniskelua.
Sitten mies jäi kesälomalle, ja halusi vihdoin toteuttaa muutaman kuukausia roikkumassa olleen pikkuprojektin. Pettymys oli suuri meille kaikille, kun miehen loma ei tarkoittanutkaan perheajan alkamista, vaan pikemminkin työleirin aloittamista. Itse olin ihan puhki parin viikon tsemppaamisesta, enkä olisi jaksanut enää kannatella arkipalettia ja huolehtia ihan kaikkien viihtymisesta ihan koko aikaa. Esikoisen temppuilut ovat saaneet pinnan kiristymään ja olen huomannut tavoistamme poiketen käyttävämme paljon ei-sanaa. Samoihin aikoihin pikkuveli oppi minun suuresti odottamani taidon – hymyilyn. Vauvanhoidosta tuli enemmän vuorovaikutteista, eikä enää pelkkää kasvotonta perushoitoa. Olen nyt jutellut ja leperrellyt vauvalle paljon enemmän, kun koen hänen ymmärtävän ja nauttivan siitä enemmän kuin ensiviikkoina.
Nämä asiat yhdistettynä taisivat olla isosiskolle aika kova pala. Entisen kiltin, taitavan ja aurinkoisen pikkuneidin sijaan meillä asuu kiukutteleva, itkeskelevä, irvistelevä, tavaroita heittelevä ja muita potkiva vastarannankiiski. Huh huh. Mummolareissukaan ei helpottanut tilannetta, vaan elämä on ollut aikamoista taistelua.
Olen saanut nyt pikkuhiljaa itse palauduttua niistä yh-viikoistani, joten yritän taas tsempata myös esikoisen suhteen. Tänään on ollut jo vähän parempi päivä. Tämä kahden lapsen tarpeisiin vastaaminen ei ole kovin helppoa, varsinkaan henkisellä puolella. Eikä varmasti ole helppoa siirtyä ainokaisesta isosiskon rooliin. Niinhän sitä sanotaan, että pikkusisaruksen syntymä tuntuu samalta kuin jos aviomiehesi ottaisi uuden vaimon. Hirveää. Onneksi neitimme ei kohdista pahaa oloaan suoraan vauvaan, vaan mielellään lepertelee, halailee ja suukottelee veljeään.
Uskon, että näiden kahden suhde lähenee ja paranee kunhan vauva kasvaa, ja oppii edes kohdistamaan katseen edessä heiluvaan siskoonsa. Ja minä löydän varmasti ajan kanssa tasapainon näiden kahden lapsen huomioimiseen. Sitä odotellessa täytyy vain hengittää syvään.
