Unesta ja onnesta

Olen tuntenut itseni viimeaikoina hyvin onnelliseksi. Tottakai kissojen turha vinkuna tai matto-oksennukset toisinaan ärsyttää ja lapsen kiukuttelu tuskastuttaa, mies on välillä maailman ärsyttävin (erityisesti nyt jalkapallon MM-kisojen aikaan) ja kanssa-autoilijat saavat pinnan kiristymään. Aamut ovat lähes yhtä vaikeita kuin ennenkin. Mutta elämän perusvire on ollut jotenkin todella positiivinen. Sen huomaa täällä blogissakin, sillä viime aikoina olen kirjoittanut lähinnä ”katsokaa miten kiva on hengailla kotona kissojen kanssa, on niin mukavaa!”-tyylisiä postauksia.

kahvi vai ah-ihana-kahvi?

Viime ja tässä kuussa olen saanut levättyä pitkään kertyneitä univelkoja pois. Telkkariton kuukausi auttoi menemään nukkumaan hieman tavallista aiemmin ja parin miehen vapaaviikonlopun ja anoppila-vierailun aikana nukuin maraton-unia, esimerkiksi juuri anoppilassa vetelin sikeitä 13h putkeen. Vähän kyllä hävetti silloin nousta ylös kun muut oli jo lounaalla… Lapsikin on ollut alkuvuotta terveempi eikä öisin ole tarvinnut heräillä yskänkohtauksiin. Joillain fiilikset vaihtelee verensokerin mukaan, minulla väsymystason. Selkeästikin meidän perheessä levännyt äiti = hyväntuulinen äiti.

Olen myös tietoisesti yrittänyt opetella pois negatiivisten ajatusten kehästä. Psyykkiset sairaudet tms. poislukien oma onnellisuus on paljolti kiinni siitä miten asioihin suhtautuu. Sillä oikeasti ON merkitystä ajatteleeko lasin olevan puolityhjä vai puolitäynnä. Minä olen yrittänyt pitää kuppini enemmän tai vähemmän täynnä, ja jättää kokonaan tyhjenneet huomiotta. Ja siis edelleenkin joskus v*tuttaa niin että naama hajoo, mutta yritän ihan tavallisina hetkinä keskittyä kulloisiinkin positiivisiin juttuihin. Kuten siihen, että sylissä oleva kissa on suloinen ja ihana, ja sitä on mukava seurailla ja vähän silittääkin, eikä siihen että se penteleen kissa on taas tiellä. Joskus joutuu ottaamaan pari syvää henkäystä, mutta lopputulos on sen arvoinen. Ei se kissa siitä sylistä katoa kuitenkaan mihinkään, mutta voi valita onko se hyvä vai huono juttu. (Ja se kissa ei oikeasti lähde siitä – ne jaksaa hypätä sata kertaa takaisin vaikka nostaisi pois)

Nyt parin viime viikon aikana univelka on salakavalasti hiipinyt takaisin. Ja kiukkuisuus sitä myöten. Ei pahasti, mutta vähän liikaa. Eikä mieheni henkisesti mukanaan vieneet jalkapallon MM-kisat helpota asiaa yhtään. Ehkä hormoneillakin voi olla jotain vaikutusta asiaan, en tiedä, en ole kierrostani ihan varma. Lämpimän ilman ja auringon rakastajana nämä säätkään eivät mielialaani ainakaan nosta. Mutta yritän pysäyttää tämän lievän alamäen NYT, ja jatkaa positiivisiin asioihin huomion kiinnittämistä.

Kissatkin ovat huomanneet että niiden omistaja on lipsunut zeniläisestä asenteesta. Ne ovat paljon levottomampia ja kaipaavat jotain. En ole leikkinyt tai touhunnut niiden kanssa yhtään sen enempää tai vähempää kuin ennenkään, ainoastaan ajatukseni ovat muuttuneet. En ole useaan päivään esimerkiksi katsonut Miniä silmiin ja kysynyt ”mitä sinulle kuuluu, söpöläinen?” Nyt Mini siis kulkee iltaisin pitkin kämppää ja kiljuu kuulumisiaan niin että ikkunat helisee. Huoh. Tänään irrotin ajatuksiani hetken Minille, ja nyt tuo näyttäisi nukkuvan tyytyväisenä mieheni vieressä. Se on siis hyvin pienestä kiinni.

Kohta lähden pikkuneidin kanssa viettämään hauskaa iltaa parin muun bloggaajan kanssa. Huomenna aion nukkua piiiitkään ja sen jälkeen nähdä useita ystäviä sekä kahvittelun että shoppailun merkeissä, ja kruunata illan ravintolaillallisella. Jos sunnuntaina ei taas aurinko paista ajatuksissani niin jo on ihme. Pari ihanaa kissakuva-postaustakin odottaa taas julkaisemista :)

Aurinkoista viikonloppua teille kaikille!