Vähän ikävämpi viikon aloitus
Kuten viimeksi jo kerroin, olemme täällä sairastelleet. Sunnuntaina tilanne huononi, sillä mieheni ollessa vielä työmatkalla, pikkuneidin olo alkoi huonontua. Hänen hengityksensä kävi koko ajan vaikeammaksi ja vaikeammaksi, enkä oikein tiennyt johtuiko se tukkoisesta nenästä vai jostain muusta. Kaiken kukkuraksi tulin itsekin kipeäksi. Kuumeeni nousi ja nousi samaa tahtia kun vointini huononi ja huononi. Lapsen tullessa koko ajan kipeämmäksi ja kipeämmäksi. Viimeiset tunnit ennenkuin mies pääsi kotiin tuntuivat ikuisuudelta!
Kun mies vihdoin saapui kotiin, hoipertelin häntä ovelle vastaan ja sovimme, että hän lähtee käyttämään tyttöä päivystyksessä. Ihan varmuuden vuoksi, jos niillä olisi jotain vahvempaa lääkettä hänen hengityksensä avuksi. Kirjoitin muistilapulle oireet alkamisaikoineen sekä annetut lääkkeet, pakkasin kassiin muutaman vaipan ja vesipullon ja lähetin parivaljakon matkaan. Itse käperryin sohvalle potemaan tautia ja odottelemaan miten kullanmuruillani menee lääkärissä. Oloni alkoi heti parantua, varmaan ihan siitä helpotuksesta että tiesin lapseni olevan terveen ja jaksavan vanhempansa kanssa.
Kun mieheni ensimmäisen kerran soitti, en ollut jotenkin osannut odottaa mitä hän sanoisi: ”Tyttö on saanut nyt jo pari kertaa sitä hengitettävää lääkettä. Kolmannen kerran jälkeen tähän tulee lääkäri joka katsoo päästäänkö kotiin vai jäädäänkö osastolle tarkkailuun.” Siis mitä??!! Jääkö lapseni sairaalaan?! Oliko hän siis niin sairas?! Eihän hänellä ollut edes kuumetta. Vai oliko? Ainiin, mullakin oli kuumetta, eli otsan-kokeilu-testi ei ehkä ollut ihan luotettava…
Äitien sairastaminen pitäisi lailla kieltää.
Lapsi sitten jäi yöksi osastolle, hengittelemään keuhkoputkia avaavaa lääkettä parin tunnin välein. Ja isälleen pedattiin patja siihen pienen sairaalasängyn viereen. Ja tämä surullinen äiti jäi nukkumaan omaa kuumettaan pois, potien huonoa omatuntoa ettei ole lapsensa vierellä. Vaikka totuus on, että mistä päin tahansa katsottuna oli paljon järkevämpää yrittää itse parantua mahdollisimman pian jotta jaksaa hoitaa toista.
Kaikki on kuitenkin tällä hetkellä ok. Pääsin itsekin sairaalalle seuraavana päivänä ja lapsi pääsi jo samana iltapäivänä kotiin. Kotiuttaminen oli kyllä siinä ja siinä, mutta hengitysäänet olivat niin hyvän kuuloiset – ja koska asumme lyhyen automatkan päässä – saimme luvan lähteä Babyhalerin turvin kotiin. Eikä takaisin tarvinnut onneksi kääntyä.
Jostain syystä inhaloitavan lääkkeen antaminen oli neidillemme kauhistus jo sairaalassa, eikä homma meinannut ensin sujua kotonakaan. Kaikki muut tutkimukset ja hoidot nielun tarkastuksesta verikokeeseen sujuivat hienosti, mutta maskia ei saanut laittaa kasvoille. Ehkä neiti kammosi sitä sen takia, että annamme yhdelle kissallemme astmalääkettä samanlaisella härvelillä, ja neiti on usein nähnyt kissan rimpuilevan lääkityksen aikana.
Kotona lääkkeen anto alkoi onneksi sujua paremmin, kun mieheni keksi antaa lääkettä aina ensin rakkaalle Unikisulle. Jos kerran Unikisukin oli noin reipas, niin kai meidän tyttökin. Ja olihan hän. Hengitys on koko ajan helpompaa ja helpompaa. Enää oireita, eli yskimistä, esiintyy vain juoksemisen ja pomppimisen jälkeen. Omakin olo alkaa olla jo ihan inhimillinen.
Vielä kun keksisi miten saisi pidettyä melkein-toipuneen kaksivuotiaan paikoillaan mutta tyytyväisenä. Lastenohjelmiin hän ei ole jaksnut enää keskittyä. Kirjoja hän ei halua lukea. Palapelit lentävät pitkin lattioita ja legopalikat eivät kiinnosta. Huoh! Kokeilin muistipeliäkin, mutta korttien heitteleminen pitkin poikin oli huomattavasti hauskempaa kuin joku typerä parien etsiminen. Tänään sentään vähän muovailtiin muovailuvahalla.
Äiti ehti muovailla nallen, ennenkuin lapsi paiskoi kaiken lattialle.
Minä lupauduin menemään töihin, innosta hihkuen ”jee, pääsen pois täältä neljän seinän sisältä!” Mutta nyt alkaa taas tulla vähän kipeämpi olo. Eli katsotaan aamulla täytyykö soittaa pomolle häntä koipien välissä ja perua puheensa töihin tulemisesta. Terveys – haluan sinut takaisin. Tai edes lapselleni, kiitos!
Huomenna blogissa jotain vähän positiivisempaa, olen jo ladannut koneelle pari höpsöä kissakuvaa. :)