Voiko jatkuvaan univelkaan tottua?
Lyhyesti: ei. Ennen lapseni syntymistä kuulin useammastakin lähteestä ”siihen univelkaan tottuu” ja ”elimistö sopeutuu siihen ettei saa nukkua enää niin pitkään”. Epäilin väitettä jo silloin, ainakin omalla kohdallani, koska olen aina nukkunut hyvin ja pitkään ja pitänyt nukkumisesta. Elimistöni myös tuntuu vaativan unta enemmän kuin keskivertoihminen. Eniten lapsensaamisessa hirvitti juuri se, että jos ei saakaan enää koskaan nukkua!
Nyt reilu vuosi äitiyttä takana, ja voin kertoa, että univelkaan ei totu. Ainakaan minä en. Mutta jos lapsi on terve, se kyllä myös nukkuu. Paljon. Ongelmallista vaan on äidin ja lapsen rytmien yhteensovittaminen. Koska minulle uni on yhtä tärkeää kuin hengittäminen, olen tarkoituksellisesti yrittänyt opettaa lastani mahdollisimman hyväksi nukkujaksi. Aluksi lapsi nukkui vieressämme, ja yöimetykset heräilyineen sujuivat ihan suht kivuttomasti. Hormonipöllyssä varmaan. Ekan kerran vauva nukkui 6h putkeen 5 viikon iässä.
4 kk iässä yöimetykset alkoivat pikkuhiljaa tympiä enkä olisi millään jaksanut herätä. Kädetkin puutui kyljellään imettäessä. 5kk iässä vauva alkoi pyöriä ja potkia luvattoman paljon, joten se siirrettiin omaan sänkyyn. Alkuun kokeilimme tassuttelu-unikoulua, mutta se ei toiminut oikein kunnolla. Lopulta huudatimme lasta. Sydäntä raastoi kuunnella oman pikkuisen itkua, ja vaikka ekana iltana lapsi huusi 15 minuuttia putkeen ennenkuin nukahti (joka tuntui ikuisuudelta), tokana iltana vain 5min ja kolmantena ei enää ollenkaan. Näin jälkikäteen voin sanoa puhtaalla omatunnolla että kyllä kannatti! Toki nukahtamisen opettelua oli pohjustettu aiemmalla tassuttelulla sekä säännöllisellä iltarutiinilla.
Siitä lähtien lapsemme on mennyt nukkumaan niin, että iltapuuron jälkeen iltapesut, iltasatu, iltamaito, hampaidenpesu, hyvää yötä ja sänkyyn. Silitän päästä ja toivotan kauniita unia. Ja aamulla nähdään seuraavan kerran. Näin sen toivoisi menevän jokaisessa lapsiperheessä.
Nyt seuraa tarinan MUTTA. Valitettavasti kaikki ongelmat ja vaiheet vaikuttavat aina uneen. Alkutalven flunssista ja korvatulehduksesta selvittyään Maisa alkoi vuodenvaihteessa tehdä hampaita. Poskihampaita, eli niitä, jotka puhkeavat hitaasti ja kipeästi. Nukahtaminen tapahtui parhaiten särkylääkkeen voimin, mutta sekään ei taannut keskeytyksetöntä yötä. No, kaikki ekat poskihampaat puhkesivat ja yöunet jatkuivat mallikkaina.
Ei mennyt montaa viikkoa, kun alkoivat yläkulmahampaat puhjeta. Ne ovat nyt suurinpiirtein tulleet läpi, ja alakulmahampaita odotellaan. En tiedä mihin liittyen, hampaisiin, valoisampiin aamuihin, nälkään, omaan rytmiin vai johonkin muuhun, mutta pikkuneitimme on muutaman viikon ajan herännyt aamuisin kuudelta. Vähän liian aikaisin sekä minulle että lapselle. Olen yrittänyt siirtää nukkumaanmenoaikaa myöhemmäksi, ja aiemmaksi, mutta ei mitään vaikutusta. Ei mitään vaikutusta. Onneksi aamuisin tulee lastenohjelmia, joten tämä aamuäreä äiti saa jumittaa hetken rauhassa.
Nyt on sitten päällä flunssa. Neiti oli tänään ihan kuumeessakin, raukkaparka. Itsekin olen lievässä flunssassa, joten olisi joskus kiva nukkua pidempään kuin kuuteen. Siksi blogipostauksiakin tulee vähän harvemmin, sillä päiväuniajat menee usein nukkumiseen. En vaan jaksa. Haluan nukkua!
Jos lapsi nykyisin herää yöllä, olen helposti todella kiukkuinen ja äreä. Tietysti lapselle on joku syy yökiukkuiluun, kuten kipuja, mutta en vain haluaisi herätä yöllä. Toki lohdutan ja autan lasta tarpeen vaatiessa vaikka keskellä yötä, mutta se on minulle tuskaa. En halua. En pysty. Haluan nukkua!
Lapsi menee iltaisin nukkumaan aikaisemmin kuin minä. Päivän viimeiset tunnit ovat nykyisin siis tasapainoilua unentarpeen, kotitöiden, oman ajan ja parisuhdeajan välillä. Tunteja vaan on liian vähän. Siksi nukkumaanmeno venyy suunnitellusta melkein joka ilta tunnilla. Ja univelka kasvaa.
Eli kaikki äidit eivät totu univelkaan. Mutta siitä selviää kun on pakko.