Kotona

Kirjoitin viimeksi muutosta ja tällä kertaa päätin kirjoittaa kotoutumisesta. Tiedätkö sen tunteen, kun kävelet pitkin kaupungin hiljaisia katuja ja yhtäkkiä tunnet hymyn nousevan kasvoillesi ja lihakset rentoutuvat. Hidastat askeleitasi ja kuuntelet kaupungin hidasta sykettä. ”Tämä on minun kaupunkini” ajattelet. Auringon laskiessa, katujen tyhjentyessä ja kaupungin käydessä levolle, tunnen useinkin tällaisen tunteen. Että viimein olen kesyttänyt tämän kaupungin ja paljastanut sen syvimmän olemuksen. Että täällä voisin olla onnellinen. Tämän paikan voisin tuntea jopa kodikseni. Kaupunki vetää sinut turvalliseen syleilyynsä kuin sanoakseen ”kyllä minä pidän sinusta huolta”.

 

20170723_120134.jpg

Kuvia entisistä (ja nykyisestä) kotikaupungeistani

 

20160624_142211.jpg

 

Mutta sitten tulevat ne hetket, kun käperryt peiton alle pimeässä komerossasi, jota yksiöksikin kutsutaan, ja tuntuu siltä, kuin kaupunki musertaisi sinut, jos lähdet ulos. Tuntuu, kuin haluaisit vain piiloutua kaupungin katseelta, ettei se löytäisi sinua. Olo on niin turvaton ja paljas. Vain nämä likaiset seinät suojaavat minua maailmalta. Kaupunki peittää sinut alleen synkillä varjoilla, mustalla pölyllä ja painostavalla tunnelmalla. Kiireellä ja melulla. Sieluttomilla kasvoilla.

Olen asunut viidessä kaupungissa ja nuo tunteet ovat vuorotelleet sisälläni kaikissa paitsi yhdessä: kotikaupungissani. Kotikaupunki on paikka, josta tahto nuorena nopeasti pois. Pienessä kaupungissa kaikki kuvittelevat tuntevansa sinut ja sinä heidät, vaikkei kukaan tunne ketään. Etkä tunne edes itseäsi, mutta siksi tahdotkin nopeasti pois: kun kaikki tuntevat sinut tietynlaisena, mutta kun et itse tiedä, millainen edes olet, on aika paeta. Jotta voisi olla kuka tahansa muu, missä tahansa muualla.

 

20170428_205130.jpg

 

Kuvittelemme, että asuinpaikkamme määrittelee, keitä olemme. Mitä syömme, mitä harrastamme ja ketä tapaamme. Loppujen lopuksi sitä kuitenkin löytää itsensä Espanjasta syömässä kaurapuuroa ja katsomassa peiton alla salkkareita. Tai jenkeistä välttelemässä käytävään samaan aikaan tupsahtanutta naapuria. Vaikka muuttaisin minne, en pääse pakoon itseäni. Minusta ei tule tulisieluista espanjatarta tai small talkia rakastavaa supliikkia amerikkalaista. Tiukan paikan tullen kääriydyn peiton alle ja mietin, miten mukava olisikaan olla kotona. Miten helppoa se olisikaan.

 

20161212_162520.jpg

008.JPG

 

Kotikaupunki kulkee aina mukanamme, halusimme tai emme. Kotikaupunki muistuttaa lapsuuden kesistä, huolettomuudesta ja turvallisuudesta. Sai syödä niin paljon muurinpohjalettuja kuin halusi, eikä tarvinnut huolehtia lihomisesta. Jääkaappi oli aina täynnä ruokaa, kaapit täynnä herkkuja, kesät lämpimiä, talvet lumisia, paikat tuttuja, ystävät lähellä sydänsurut vasta tulevaisuuden huolia.

Useita kertoja muuttaneena sitä tajuaa, ettei koti ole paikka. Koti on mielentila. Se samanlainen tunne kuin lapsuudessa. Tai kun pyöräilee trooppisessa yössä espanjalaisen kaupungin tyhjiä katuja. Tai katselee auringonlaskua Helsingin yllä. Tunne siitä, ettei ole mitään hätää. Tunne siitä, että olet sinut itsesi kanssa. Antaudut kaupungin syleilyyn ilta-auringon lämmittäessä kasvoja ja tuulen puhaltaessa kaupungin läpi. Silloin olet tehnyt sovun kaupungin kanssa: kyllä me pärjätään. Tai sovun itsesi kanssa: kyllä minä pärjään.

 

20180718_115745.jpg

Ps. En vielä oikein tiedä, mikä blogini tarkoitus tulee olemaan, mutta katsotaan mihin suuntaan tämä lähtee muokkautumaan!

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *