Muuton aarteita
Jouduin juuri muuttamaan…seitsemättä kertaa. Sain taas todeta, että joka kerta se on yhtä tuskallista: tavaroiden vatvominen ja pakkaaminen taas vain, jotta ne voi jälleen purkaa. Luulisi että ihmisellä, joka on muuttanut omaisuutensa paikasta a paikkaan b seitsemän kertaa, olisi aika vähän tavaraa. Ehei. Tavaroista löytyy edelleen yllätyksiä, joita on kannettu mukana todella kauan, enkä oikeastaan itsekään tiedä miksi (varmasti monelle tuttu tunne!). Kuten metsäkasvikokoelma, jonka olen tehnyt yläasteella. Peruskamaa siis.
Muuton edetessä joutuu myös käymään läpi ne kaikkein pyhimmät lapsuuden esineet. Juuri Ne, joita raahaa mukana muutosta toiseen. Siinä laatikossa, joka menee suoraan varastoon. Yritän joka muutossa luopua jostain. Kai se on osa siirtymäriittiäni aikuisuuteen, muutto muutolta, tavara tavaralta. Yritän myös oppia, etteivät muistot aina ole tavaroissa. Mutta joskus esineet herättävät muistoja, kuten metsäkasvikokoelma yllättäen teki.
Päätin siis luopua myös kasvikokoelmastani, osana tavarasta luopumisvimmaani. En voinut vain heittää sitä menemään. Irrotin kasvit papereistaan (kierrätystä ajatellen), muistellen, kuinka paljon työtä kansion koostaminen vaati: kasvien etsiminen, kuivattaminen, latinankielisten nimien etsiminen… Ihmettelin, miten paljon erilaisia kasveja oikeastaan onkaan. Oliko niitä nuoruudessani enemmän kuin nykyään? Käsittelin kasvistoa kuin muinaisesinettä, varoen ja ajan havinaa tuoksutellen. Tuntuu kuin siitä olisi jo ikuisuus, kun kesän tärkein tehtävä oli kerätä kasveja ja kuvitella olevansa kasvitieteilijä. Siis kasvien keräys. Kesän tärkein ja ainoa tehtävä. En silloin varmasti osannut kuvitella, mitä tulevat kesät toisivat tullessaan: huolta työttömyydestä ja rahojen riittämättömyydestä tai harmia lomattomuudesta ja no, paskaduuneista.
Kasvistoni onkin eräänlainen muinaisesine. Eivät kai nuoret enää sellaisia kerää? Oliko sittenkin virhe heittää kasvisto menemään, sen arvo voisi nousta kohisten vuosien saatossa. Ehkä joitain näistä kasveista ei enää edes ole olemassa vuosikymmenten kuluttua? Ja olisihan siinä lapsille ihmettelemistä: mitä järkeä on kerätä kasveja, kuivata niitä, etsiä latinankielisiä nimiä (kuten Trientalis europaea, Metsätähti) ja vielä säilöä niitä kymmenen vuotta? Se kuulostaa varmaan yhtä älyttömältä kuin se, että omat vanhempani ovat joutuneet koulujen lomilla keräämään perunoita, marjoja ja jopa käpyjä! Onneksi säilytin muutaman kasvin muistona. Ne ovat nyt kehystettynä seinällä ja kulkevat mukana myös seuraavat kymmenen vuotta, muutosta muuttoon. Ei siis muuta kuin arvonnousua odottelemaan, voin sitten minäkin sanoa, että on antiikkia seinällä.
Jos parista kuivatusta kasvista ei nyt ihan museoaarteiksi ole, muistuttavat ne ainakin huolettomista kesistä. Niistä, jolloin kolmen kuukauden ajan ainoa velvollisuus oli kerätä kukkia. Sellaisia kesiä, joita ei silloin osannut edes arvostaa ja ehkä hyvä niin: eihän huolettomuus olisi huolettomuutta, jos olisit huolissasi sen päättymisestä?
PS. Tauluista ei ole uutta kunnon kuvaa, koska kyseiset museoaarteet ovat nyt Siinä laatikossa…siinä, joka meni suoraan varastoon.