Hei taas!

On hetki ehtinyt vierähtää edellisestä blogipostauksesta. Tällä kertaa käsittelemme yksinäisyyttä ja yksinoloa. Minun on saatava olla välillä yksin. Täydellinen Mies haluaa seuraa aina.

Jos minä olen iltavuorossa, Mies tarvitsee seuraa ystävistä tai perheestään. Hän soittaa tunnin automatkan aikana noin kolme puhelua, jos joutuu ajamaan autolla yksin. Onhan tämäkin herttaista, mutta minun mielenterveydelleni on välttämätöntä saada olla välillä yksin. Yksin ollessa ketään ei kiinnosta, jos nukun iltapäivään, olen tunnin suihkussa, meikkaan kolme varttia tai syön suoraan kattilasta ja jälkiruuaksi pussillisen juustonaksuja. Eikä tämä suinkaan tarkoita sitä, etten voisi tehdä näitä asioita Miehen läsnäollessa. Lähes kuuden vuoden parisuhteessa on vain saatava olla välillä rauhassa. Ymmärrätte varmaan. Ymmärrättekö?

Emme puhu nyt Cosmopolitan-lehden ohjeista siitä, ettei mies saa nähdä kun levität deodoranttia. Meillähän siis esimerkiksi käydään ykkösellä vessan ovi auki. Tarkoitan nyt tällä sielun lepoa. Olen aina ollut samanlainen. Kolmen päivän kohdalla kulkee raja, jolloin hermo menee sisaruksiin ja läheisiin ystäviinkin. Luojan kiitos mies tiedostaa tämän, eikä loukkaannu. Joskohan minä oppisin joskus hillitsemään hermojani. Joskohan Mies oppisi joskus nauttimaan yksinolosta. Ehkä sitten kun sillä (meillä?) on lapsia.

Joskus kun olemme kaksin kotona ilkeän kissan kanssa, tuntuu kuitenkin siltä, että olen yksin. Miehen mielestä tämä johtuu siitä, että minä vain uppoudun tv:seen tai puhelimeen. Minun mukaani se johtuu siitä, että Mies puuhaa koko ajan jotain: punnertaa, lenkkeilee, tiskaa, korjailee jotakin tai muuta vastaavaa.

Niin erilaisia, silti samanlaisia.

Love, Ilona.

PS Täydellinen Mies on ”miesreissussa”. Töiden lomassa nautin yksin mm. tällaisesta.