Työkaverit: Yes or no?
Olen ajatellut aina, että työkaverit on no no. No, no, no. Niihin ei kosketa. En halua työpaikallani vältellä katseita, salailla tai ihastua.
Vuonna 2015 keväällä olin parisuuhteesa, jossa mieli oli jo muualla, mutta fyysisesti olin kiinni suhteessa. Vietimme silloin tällöin työporukalla illanistujaisia ja kissanristiäisiä, milloin mitäkin. Ja aina mukana oli tuo muutaman vuoden vanhempi poika. Se, joka kyseli perään, nauroi jutuille, kiusoittelevasti kutitti ja illan päätteksi käveli samaa matkaa kotiin. Se, joka antoi juuri sitä huomiota jota en omasta parisuhteestani enää saanut.
Pikku hiljaa viestejä vaihtui muutenkin kuin kiitokseksi edellisestä illasta. Oli kivaa saada juuri häneltä viesti, vaikka samaan aikaan joku sisälläni soimasi, sillä olinhan kaikesta huolimatta parisuhteessa.
Eräänä päivänä mahanpohjaa kutkuttaen, vappumunkit mukana soitin hänen ovikelloaan. Tuntui kuin tuhat perhosta olisi lähtenyt lentoon. Ensimmäisenä haistan hänen tuoksunsa. Sen jota hän on juuri suihkauttanut iholleen. Sen minkä haistaessa sydän jättää lyönnin välistä. Katseltiin lätkää (näköjään katson aina miesten kanssa lätkää), leffoja, stand uppia ja ihan vaan oltiin. Tahattomia ja tahallisia kosketuksia, jännitystä, ujoutta, toveita ja naurua. Kuinka hyvältä nämä kaikki tuntuikaan yhdessä.
Se antoi rutkasti voimaa ja rohkeutta pysyä päätöksessä parisuhteen päättämisestä.
Miksi sitten työkaverit ovat itselleni ehdoton no no? Onko sillä niin väliä mistä ilon ja onnen löytää? Voisinko päästää irti ehdottomuuksista ja vain nauttia? Nauttia juuri niistä asioista, jotka saavat sydämen jättämään yhden lyönnin välistä.
<3A