Olipa kerran mies. Tuo hieman vanhempi, mutta silti niin huomaavainen ja mielenkiintoinen. Tavattiin ollessani harjoittelussa paikassa x muutama vuosi takaperin. Vaihdettiin muutamat sanat ja viestitkin. Pyysi katsomaan jotain tapahtumaa. Olinhan tuolloin suhteessa joten kieltäydyin kohteliaasti kutsusta. Ei siis niiltä ajoilta hirveästi kerrottavaa. Ennenkuin nyt..

Tulipa tämä mies nyt vastaan. Koulussa. 

Hieman hoikistuneena ja muutama ryppy silmäkulmassa enemmän kuin viimeksi. Hymyili ystävällisesti, ihan kuin olisi tunnistanut. Lähestyin miestä facebookin kautta muutama päivä jälkeenpäin. Ja siitähän se sitten lähti. Nähtiin ensin kahvien merkeissä. Sitten lounaan. Minun luona. Hänen luona. Leffassa. Pitkillä ajeluilla yömyöhään keskutassa ja keskellä metsää. Keskusteluita elämästä, kuolemasta, uskosta, lempikarkeista sekä kaikesta näitten väliltä. Varovaista läheisyyttä. Onhan toinen niin kovin rikki. Niin rikki ettei eheäksi voi enää korjata. Se yksi onneton päivä joka muutti elämän. Se yksi onneton päivä miksi hän kelaa nyt lopunelämänsä. Pyörätuolilla. 

Hänen vahvat, mutta hellät kädet vaeltavat ympäri kehoani. Vaeltavat niin ettei yksikään kohta jää koskettamatta. Haluaa tuntea käsillään kaiken, kun itse ei vyötäröstä alaspäin tunne. Kosketuksessa on niin paljon lämpöä etten halua sen koskaan loppuvan. Kosken häntä kaikkialta, vaikka tiedän ettei hän tunne sitä. Olen yhtäaikaa onnellinen ja surullinen. Kerron missä käteni menevät: reidellä, pakaralla, alaselässä. Näen tyytyväisyyden ja nautinnon hänen silmistään. 

Vaikkei meistä sen enempää koskaan tullut nautin suunnattomasti hänen seurastaan. Eikä se että toinen liikkuu pyörätuolilla näkynyt meidän välillä mitenkään. Hän kuskasi autolla, avasi ovet ja piti sylissä, niinkun kuka tahansa mies. 

<3A