Sielussa asuu loma
Sielun lomapäivät
Istun koneelle ja mietin, että en ole kirjoittanut pitkään aikaan. En tiedä miksi tai oikeastaan tiedän, mutta en osaa sitä sanoiksi laittaa, koska yleensä sanat tulee paperille ilman ajatuksia ja puhuminen tuottaa vaikeuksia. Kaikki on kuitenkin kääntynyt toisinpäin. En osaa enää kirjoittaa mitään, tuntuu, että kaikki pitäisi saada puhua ääneen, huutaa, raivota tai olla hiljaa. Hiljaa oleminenkin on parempaa kuin kirjoittaminen. Pelkään sanoja. En halua saada aikaiseksi lauseita, en kappaleita. En halua kuvailla mitään tarkasti, koska tiedän, että tekstin avulla pystyn tuottamaan tarkemman kuvan tunteistani kuin puhumalla. Juoksen omalla tavallani itseä pakoon jättämällä kirjoittamatta. Viime postaus, en muista mitä olen kirjoittanut. Olen ollut jossain maanisuuden ja hulluuden rajamailla, minua on koskenut, olen voinut hirvittävän pahoin. Olen kyennyt tuntemaan, olen tuntenut syvästi. En enää tunne. Mitään. Olen rauhallisuuden perikuva. Koko minuus on viety minusta pois. Ainakin joksikin aikaa. En tunne iloa, surua, välinpitämättömyyttä. En mitään. Olen kuin haamu, joka vaeltaa katuja. Oikeastaan se on ihan ok. Kaikki on ok.
SIELU RAIVOAA
En raivoa, en huuda, en riitele. Olen. Mikään ei satu, mutta tiedän, että sieluni käy taistelua olemassaolosta. Se huutaa ajatuksiani vasten, en ole kuitenkaan menettänyt minuuttani, vaikka en tunne mitään. Olen aloittanut matkan, pitkän matkan. Minnekö matkaan? Kerron, kun tiedän sen itse, sillä tällä hetkellä en tiedä itsekään määränpäätä. Olen matkalla jonnekkin, jonnekin jossa ei ole määränpäätä, jonnekin joka on syvällä sielussani, osa minuutta. Olen juossut kauan itseäni karkuun, juoksen haparoivin askelin edelleen. Heikoin tuloksin. En tiedä, milloin ymmärrän, ettei kannata juosta. Ehkä en koskaan. Olenhan aina ollut jäärä. Nuori jäärä, keski-ikäinen jäärä, ehkä tulevaisuudessa vanha jäärä. Kuka tietää. En taistele sielussani yksin. Sielä asiat taistelee. Mistäkö tiedän? On päiviä, jolloin en jaksa nousta sängystä, koska olen niin loputtoman väsynyt, oletan silloin sieluni tapelleen asioiden kanssa yötämyöten. On päiviä, jolloin pomppaan sängystä virkeänä kuin kymmenen kuppia kahvia vetäisseenä ja tunnen eläväni ikuisesti. Todennäköisesti silloin sielulla on olllut lepopäivä.
HUOMISESTA HÄMÄRÄÄN
Aika on pahin viholliseni, moni sanoo ajan auttavan, tosin en tiedä mihin se auttaa. Tarvitsenko apua ajalta? Kuka voi sanoa, että aika auttaa juuri minua? Ajalla on monta tehtävää, enkä ymmärrä miksi se juuri minun asiassa auttaisi juuri oikealla tavalla. Entäs jos minä käsittelen asiat eri tavalla ja aika ei auta minua juuri sillä tavalla kuin se on auttanut muita ja minä käsittelen eri tavalla ja aika menee sekaisin eikä tiedä kuinka sen pitäisi auttaa minua jolloin aika ei tiedä kuinka sen tulisi auttaa minua? Niin, miten aika juuri oikealla tavalla tietää auttaa minua? Ai olenko sekaisin? Kyllä varmaan olen. Uskoisin ainakin. En tunne edelleenkään mitään. En voi tietää tai tuntea olenko sekaisin, mutta tekisin tälläisen olettamuksen. Mutu tuntumalla. Kiroillakin voisin, mutta mitäpä se hyödyttäisi. Joten en kiroile. Tekisi kyllä mieli. Vittu. Ei helpottanut. Saatana. Ei helpottanut vieläkään. Jätän siis kiroilun. Ehkä jätän tältä erää koko kirjoittamisen. Käyn nukkumaan. Odotan josko huomenna tuntisin jotain.