Vinkuva viulu

E-KIRJAIN

Hakkaan sormet ruvella puhelinta, kyyneleet silmissä kiiltää, on se e -kirjain, on se tuossa jossain..missä vitussa se on, ei sekään löydy, vaikka etsin kuinka, miks tääkään ei onnistu niinku pitäs, mikään ei onnistu ja lisää suolavettä valuu silmäkulmista kastellen peitonkulmaa, mutta onko silläkään enää mitään väliä? Onko millään enää mitään väliä? En tiennyt, että ihmisen sisältä voi edes lähteä sellaista ääntä, syvältä kumpuavaa, keuhkoista lähtevää pallean täyttävää syvää kumeaa painavaa ääntä, joka lähtee vyörymään kohti kurkkua, ottaa matkallaan vauhtia keuhkojen pohjalta muodostaen aivan kamalan kuuloisen ujeltavan, viheltävän, siitä huolimatta syvän kurnuttavan ja korkeita vivahteita, vähän niinkuin vivaldin korkeimmat konsertot vai mitä lie ovatkaan, musiikista en tajua mitään, mutta sieltä se tuli, se ääni. Se ääni oli, tuskaa, täynnä sellaista tuskaa ja kipua, mitä en tiennyt, että ihmisestä voi saada ulos tulemaan. Se ääni lähti minusta, se todella tuli minusta. Hätkähdin kuka sellaista saatanallista ääntä voi päästää ilmoille, mutta havahduin omaan tuskaiseen karjuntaan.

KUOLINHUUTO

En tiedä kuinka kauan päästin kuolinhuutojani sängyssä sinä päivänä. Se tuntui loputtomalta, tuntuu edelleen. Siitä taitaa olla kuukausi. Elän kuitenkin edelleen, en siis kuollut niihin huutoihin, vaikka todella luulin, että saattaisin jopa kuolla sellaisiin ääniin. Ei ne ihmisääniä ollut. No, tässä kuitenkin hengitän ja elän, vaikka siltä se ei tunnu. En ole sen jälkeen huutanut en karjunut, tapaillut olen samanlaista ääntä hiljattain, mutta tukehdutin sen tyynyllä. Toimi. Siinä hetkessä. Meinasin tosin tukehtua itsekkin. Ei kannata siis kokeilla toiste, täytyy vaan antaa sen äänen tulla. Karjua kuolin karjaisua tai mitä se olikaan, en nimittäin vieläkään oikein ole varma mitä silloin sain ilmoille tuotettua. Se ei sattunut. Eikä se muuten helpottanut. En itkenyt. Olen kyllä itkenyt, minä. Itkenyt. Se on kova juttu. Melkein yhtä kova kuin Suomen itsenäisyys. Noo…ehkä vähän liioittelin. En paljoa. Vähän.

En silti voi käsittää, kuinka elämässä voi yhdellä sanalla, yhdellä ainoalla sanalla tuhota niin paljon ihmiselämää, että se saa niin monta lakanaa ja paperia kulutettua märäksi, että periaatteessa sillä voisi pestä yhden kesämökin pyykit kesänaikana. Tosin riippuuhan se onko siellä mökillä kesällä kerran vai kaks vai asuuko koko kesän. Minun märillä viis henkeä asus ja pesis perseensä koko kesän. Että vinkuu se kuolinkarjasu omaa luokkaansa ihan syystä. Sitä minä vaan mietin, että miten tästä suosta noustaan, silleen, että ei järki lähe tai selviää hengissä. Sekään, kun ei niin varmaa ole. Hengissä selviäminen tai järissä pysyminen. Kummassaki oma työnsä. Kumpi on vähemmän pahempi niin mäne ja tiiä. Helevettiä tämä kuitenki on. Sieltä se e-kirjain löyty, jumalauta mikä työ.