Kiellettyjä lauseita
Mitä perkelettä se naisihminen kuvittelee?! Se mieheni lenkkikaveri, työkaveri. Järjestää tuparit joihin kutsuu KOLME miestä. 2/3 näistä miehistä on naimisissa ja perheenisiä. Sitten hän ihmettelee, miten ”kaikkien mun miespuolisten kavereiden puolisot on ihan käsittämättömän mustasukkaisia”.
No vittu, ÄLÄ?!
Nyt vähän valoja päälle, tyhmä blondi. Vedä se pää perseestäs ja ota pari askelta taakse päin tai tuut vielä katumaan.
– Kaiken tuon mä haluaisin sanoa ihan naamatustenkin, mutta jokainen taho kieltää mua kaivelemasta asiaa enempää, vaikeuttamasta tilannetta entisestään. Mieheni itse oli (ja mä tiedän että mulle on nyt helppo puhua ihan mitä vaan) tupareista hyvin hämmentynyt, oli kuvitellut sinne tulevan muitakin. Yritin sivusilmällä baarin hämyssä tarkkailla tämän neljän porukan dynamiikkaa, elekieltä ja yhdessäoloa, mutta eihän se nyt onnistunut – sitäpaitsi, asioihin puuttui yksi ihminen lisää, jolle olin aiemmin illalla irvistellen kertonut mieheni olevan näissä tupareissa ja joka välittömästä tämän porukan nähtyään meni puheille. Veikkaan että varoitti tyttöstä osumasta mun tielleni, vaikka tosiasiassa minä en ole ihminen joka edes kännipäissään ajautuu konflikteihin tai aiheuttaa sellaisia itse. Niinpä en nähnyt tätä neitiä kuin pienen hetken ja baariinhan suoriutuivat paikalliseen tapaan tuntia ennen pilkkua, joten aika samassa tilassa jäi kokonaisuudessaan hyvin vähiin.
Meillä yritetään. Perkele, YRITETÄÄN, koska niin me kuvitellaan että kuuluu tehdä. Se on vai-ke-aa. Me ollaan aina pidetty eroavia pariskuntia heikkoina, luovuttajina, vähän surkeina tapauksina. Eivät kai sopineet alunperinkään yhteen. Olemme olleet ylimielisiä ajatellen oman suhteemme olevan ylivoimainen, mehän emme eroa ikinä. Meillä molemmilla on isovanhemmat ja vanhemmat yhdessä vielä vuosikymmenienkin jälkeen, voittaneet yhdessä isojakin esteitä suhteissaan, kuten alkoholismin, pettämisen ja taloudelliset vaikeudet. Me yritämme olla kaltaisiaan, täyttää odotuksia joita olemme itse itsellemme luoneet.
Itselläni on hyvät tukijoukot, ainakin toistaiseksi. Saan tukea niin ystäviltä, sukulaisilta kuin puolitutuiltakin. Löydän aina ihmisen jolle jutella kun asiat pyörii mielessä, tai ainakin tähän mennessä olen löytänyt. Mutta koska tämä tilanne velloo jatkuvasti edestakaisin, mun kynnys ottaa yhteyttä lähimpiin kerta toisensa jälkeen samoissa asioissa (”me erotaan – ei kun me yritetään taas – ei, tästä ei tule mitään”) on noussut jonkin verran. Mutta miehelläni ei ole ketään! Ei ketään, joka tietäisi mitä meillä tapahtuu, ei ketään jolle puhua kun on vaikeaa. Hän ei puhu edes minulle – tai no, sehän se osa ongelmaa on ollutkin. Yksi ystävä vuosien takaa kuitenkin nyt baariyön hämyssä pysäytti mieheni ja väänsi rautalangasta että on olemassa, on saatavilla ihan milloin vaan. Se sai mieheni olon hieman paremmaksi, joskin edelleen kokee että asioista puhumaan ryhtyminen on vaikeaa ja ystävä on ehtinyt muuttua vieraaksi.
Miten tästä oikein selvitään??! Itse olen mestari leikkimään ettei mitään ole tapahtunut. Väännän itseni vaikka ässäksi jos vaan voin niin miellyttää toista. Tekisin MITÄ TAHANSA jotta hän rentoutuisi, unohtaisi ja vapautuisi, olisi taas minun täysin. Luottaisi itseensä, löytäisi tunteensa ja jaksaisi ajatella pidemmälle kuin parin tunnin päähän tai korkeintaan huomiseen.
-Että hän haluasi alkaa taas elämään kanssani!!!