Onnen avaimet

Tämä parisuhde on alkanut kun olimme teinejä vuonna 1998, olemme kasvaneet aikuisiksi yhdessä, olleet monella tapaa toistemme ”ensimmäisiä”. Niin seksillä kuin sormuksin sinetöidyssä liitossa, asuinkumppanina, uskottuna. Hänen listallaan olen ensimmäinen ikinä tyttöystävänäkin. 

Mitä meidän suhteeseen tulee, sitä on pidetty ulkoapäin tarkasteltuna ylivertaisena. Ne ei kyllä eroa ikinä. Eihän mikään suhde ole ongelmaton, on meilläkin kriisimme ollut. Arki on yhtä tasaisen tylsää ja tylsyttävää meillä kuin muillakin. 

Mieheni on nyt sanonut että hänen on vaikea nähdä enää ”meitä” tai tulevaisuutta yhdessä. Vaikea nähdä siinä hyviä puolia joiden puolesta taistella. Hän ei osaa nimetä niitä huonoksikaan muuttuneita puolia, sillä hänen mielestä ongelmat on hänessä eikä minussa. Se ei helpota minua yhtään. 

Eihän me olla enää samoja ihmisiä kuin 17 vuotta sitten, paljon on muuttunut niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hän lopettanut aktiiviurheilijana ja vaihtanut lajia, keho on tiukkaakin tiukemmassa kunnossa ja totaalinen ilo silmälle. Minä yhden lapsen synnyttänyt, lihoin melkein satakiloiseksi, en varmasti näytä enää samalta kuin ennen. Olen laihtunut omasta tahdostani vuoden aikana kiloihin joissa en edes muista milloin viimeksi olisin ollut, mutta ei se tuo onnea tai iloa yhtään. Ei sitä edes huomata tai kommentoida kotona. (Paitsi lapsi joka on onnellinen kun ei enää tarvi pelätä että äidin jalat menisi kilojen alla poikki, miten kannustavaa!!)

– onni ei ole kiinni ulkoisista asioista.

Olen onnistuneesti hillinnyt tunteidenosoituksia puolisoani kohtaan menneen viikon aikana, se on ollut vaikeaa mutta vaikeampaa on sanoa ”rakastan sinua” ilman että siihen vastataan. Häntä ahdistaa myös se, että pystyn leikkimään normaalia, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Itseäni ahdistaa edelleen jatkuva epätietoisuus ja se, ettei suhteen tilasta ole enää syntynyt keskustelua. En tiedä onko hänen yhtään helpompi olla, en näe sitä enkä ainakaan tunne.