God give me strenght!

Ihan valtavassa puhumisen tarpeessa olen purkanut sydäntäni tämän blogin lisäksi ihan oikeille ihmisille siinä määrin, että joidenkin mielestä alan olemaan hengästyttävä. Sen näkee. Joku erehtyy töissä vaikkapa kysymään omasta mielestään viattoman ”miten teillä menee?”-kysymyksen ja vastaukseni onkin sen verran monimutkainen ja rönsyilevä, että osa kuulijoista poistuu paikalta. Pian enää vain juorunhimoisimmat haluavat tietää miten jakselen. Rakkaimmalle ystävälleni sain jo jokin aika sitten huomata olevan enää turha soittaa tilanteessa, jossa itku purkautui avoimesti parkuna ulos. Hän ei jaksanut enää kertoa kerta toisensa jälkeen kuinka järjettömästä tilanteesta päästään ulos, mitä meidän kuuluisi tehdä ja miten minun pitäisi aloittaa siitä, että ensisijaisesti keskittyisin lapseni ja omaan hyvinvointiini ja lopettaisin etsimästä sitä mutkaa, johon vääntäytymällä saisin tilanteen rakkaudessa korjattua.

-Huomaatteko, kyllä minä kuulin kaiken mitä minulle kerrottiin. Asioiden ja muutoksien tekemisen elämässään ei vaan saa olettaa olevan mitään muuta kuin pelottavaa ja vaikeaa.

Ei ole kyse siitä, ettenkö haluaisi elämäni muuttuvan, tottakai haluaisin värien palaavan maailmaani, joka tuntuu nyt olevan kuin mustavalkoelokuvaa. Haluaisin että minulla olisi merkitystä, minusta välitettäisiin, tuntisin olevani rakastettu. 

En ole koskaan ollut yksin sen jälkeen kun olen alkanut seurustelemaan. Jokaisen teinivuosina eletyn seurustelusuhteensa päätyttyä olen ollut nopeasti uudessa suhteessa, osassa jo ennen edellisen päättymistä. Laastareita. Kiertopalkinto. 

Mikäli tämä avioliitto päätyy eroon, en tahdo enää ikinä mennä naimisiin. En tahdo enää koskaan yhteistä pankkilainaa. Aivan taatun varmasti en enää ikinä tule haluamaan lisää lapsia. 

Olen kuuluisa mielenmuuttaja.