Kun ovi on suljettu.

– Haluatko että vien kaikki vaatteet?

– Jollet vie, mulle jää palanen toivoa siitä, että tuut takaisin vaikka tiedän ettet voi sitä luvata. 

Kuusi kassillista vaatteita, takkeja, kenkiä, pyyhkeitä ja lakanoita. Siinä oli mieheni omaisuus kun hän tänään lähti. Hyllylle jäi vaan roskiin heitettävää tavaraa, vaatteita joita ei enää käytä muutenkaan. Yksi lipasto, läppäri, televisio, pleikkari peleineen. Eteisestä siivosin saman tien kaikki häneltä jälkeen jääneet turhat takit ja kengät varastoon. Keittiön pöydältä Aku Ankat kaappiin piiloon. Edelleen katselen ympärilleni etsien hänelle kuuluvia tai hänestä muistuttavia esineitä ja piilottelen niitä. Vaihdoin sänkyyn lakanat, makuuhuoneeseen verhot. Imuroin. 

Sain ohjeen alkaa tekemään tästä talosta minun ja tyttäreni näköistä. Makkarin verhot on valkoista pitsiä. Huomenna ostan ehkä tulppaaneja. Viikonloppuna ostan varmasti jotain muutakin uutta jolla sisustan kotiani. Kotiani, jossa en tiedä miten kauan saan asua, kesään? Syksyyn? Eläkeikään asti?

Silmiä kirvelee hirmuisesti kaikki tämän päiväinen itkeminen. Fb oli tulvillaan teetä ja sympatiaa tutuilta ja läheisiltä. Puhelin on piipannut koko päivän ja mieskin on saanut kyselyistä varmasti osansa kun osasi kysyä että mitä oikein olen sinne päivittänyt… Meidän tavat käsitellä kriisiä ovat erilaiset, hän kyllä tietää että mun tarvii saada purkaa nämä ajatukset ulos puhuen, tehden pahasta olostani julkista. En myöskään ymmärrä hänen kykyä olla puhumatta, padota näitä juttuja sisälleen pitkiksikin aikaa. Siellä on niin monta möykkyä avaamatta, että onko mikään ihme jos tällä tavalla ilmastointi tukkeutuu ja alkaa ”vähän ahdistamaan”. 

– Olet ollut mulle maailmassa rakkain ja tärkein ihminen. En tiedä miten jaksan elää ilman sinua. Minusta ei ole tuntunut aiemmin, että meidän väliltä olisi mennyt jotain peruuttamattomasti rikki ennenkuin nyt… Nyt ehkä on. 

Ja sitten me jäimme lapsen ja koiran kanssa kolmestaan eikä perheemme ollut enää ehjä.