Kun vihdoinkin puhutaan.

En voinut ymmärtääkään kuinka yksinäisiä me olemme olleet yhdessä jo hyvin pitkään. Miten sitäkin tilannetta on pitänyt ”hyvänä parisuhteena” ja meille sopivana olotilana, näkemättä toisen kaipaavan muuta tai kokematta itse niin. 

Jatkoimme eilen tilanteen selvittelyä siinä määrin kuin ehdimme ja kykenimme. Soitin hänelle aamulla, jo puhelussa hän murtui itkemään pahaa oloaan. Seuraavaksi sain häneltä sähköpostia, sitten hän tuli luokseni kotiin ja keskustelimme kasvokkain. Sähköpostin odottaminen pelotti tuhottomasti, siinä määrin että hetkeä aiemmin juomani tee lensi pönttöön kaaressa. Pelkäsin etten pärjää lukemani kanssa. Viesti oli kuitenkin myönteinen – ei tasolla ”rakastan sinua ja haluan tulla kotiin”, mutta kuitenkin myönteinen. Kotona hän käveli suoraan viereeni, suuteli ja kiersi käsivartensa ympärilleni. 

Vaikka kuinka olisi ollut ihana vaan olla siinä, lämpöisessä kainalossa, lähellä rakkaintani, oli pakko jatkaa asioiden selvittelyä. Eihän se sitten mennyt ihan niinkuin olisin toivonut… Sain mieheni kimpaantumaan ihan totaalisesti, kun vihdoinkin sain puhuttua tunteistani tätä naisystävää kohtaan. Yritin selvittää miehelleni, kuinka olen nähnyt tämän ihmisen korvanneen minut elämänsä prioriteeteissa, viimeinen korsi kamelin selässä oli väitteeni että hän viettää tämän naisen kanssa enemmän (ja mielummin) aikaa kuin perheensä. Mies hermostui totaalisesti, korotti ääntänsä ja itkien raivosi minulle kuinka sanomalla noin periaatteessa vaadin häntä vaihtamaan työpaikkaa.

*huokaus*

Vaikka tunteeni ovatkin omiani, aitoja, olen silti ymmärtänyt kaiken väärin. Tavallaan myös mieheni ymmärsi sanomani väärin tai ehkä lähinnä otti sen kirjaimellisesti. Ihan viimeisenä haluan ajaa hänet näissä tilanteissa tuohon jamaan jossa hän lukkiutuu harmaaseen kuplaansa josta ei näe ulos. Ei näe minua. Kysyin mieheltäni, kokeeko hän eläneensä kuollutta parisuhdetta. En oikeastaan antanut hänen vastatakaan, vaan jatkoin sanoen mitä itse ajattelen, ettei parisuhteessa voi vain toinen osapuoli hiljaa kärsien aikansa ilmoittaa suhteen olevan kuollut. Miten mikään voi korjautua, jollei osapuolet kommunikoi ongelmista ja yritä korjata tilannetta? On vähintäänkin epäreilua väittää suhdetta kuolleeksi jos ei ole yrittänyt herättää sitä eloon. Ja kyllä, tämä päteen ihan yhtälailla minuun ja omaan toimintaani puolen vuoden aikana kuin mieheenikin. 

Läheisyyden puute. Puhumisen vaikeus. Erilaiset mielenkiinnon kohteet. Eri harrastukset ja ajanviettotavat. Erilaiset tavat käsitellä asioita. Nämä hän nosti esiin ongelmiksemme. Yritin väittää hänelle, ettei ahdistuksen syy ole tässä talossa tai minussa, hän aika heti kumosi väitteeni – ainakin mitä minuun itseeni tulee. Kyllä se syy on minussa ja toiminnassani ja este tilanteen korjautumiselle on osaltaan siinä, etten kykene näkemään omia virheitäni. Niiden esiintuominen oli mieheltä rohkeasti tehty, enkä väittänyt hänelle vastaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen tajusin hänen olevan mitä suuremmissa määrin oikeassa.  

Takertuvaiseksi minua kai voisi luonnehtia. Tavallaan siksi, tai sitten sellaiseksi joka ottaa sen mitä haluaa antamatta yhtä paljon tilalle. Vaatii muttei vastaa itse samoihin vaateisiin. Jos jotain, niin minun täytyy ymmärtää viimeistään nyt, ettei parisuhteen kariutuminen ole siihen tunkeutuvan ihmisen syy, vaan niihden kahden, jotka tekevät viereensä tilaa.

Vaikka hänen lähtiessä erosimme kitkerissä tunnelmissa, pystyimme kuitenkin jatkamaan asioiden selvittelyä sähköpostitse. Se helpotti ilmeisesti molempia. Totesimme yhdessä, että siinä vaiheessa kaikki toivo on mennyttä, jos emme edes pysty käsittelemään ongelmakohtia.  On kuitenkin osattava vetää käsijarrua ajoissa, sillä jankkaaminen johtaa helposti syyttelyyn ja verbaaliseen törkeyteen. 

Hän tuli taas aamulla luokseni, palauttamaan auton ja hakemaan taloustarvikkeita. En ollut vielä edes herännyt, noussut vuoteesta. Hän käytti koiran lenkillä ja palasi luokseni, sänkyyn. 

En ole pahoillani. Seksi pitää minut järjissäni.