Nostaisinko kädet pystyyn..?

Taloudellisen ahdinkotilan jälkipuintia jatkettiin tänään. Se tarkoittaa sitä, että mies tuli käymään kotona. Ajatus oli laittaa viimeisestäkin lainasta lyhennysvapaahakemus vetämään, mikä antaisi n. 400 euroa käyttövaraa kuukaudessa enemmän. Olin kuitenkin ajatusta vastaan ja lopulta päädyttiin yhdessä katsomaan vielä ensi kuuhun. Mitä se sitten ikinä tahtookaan tarkoittaa vai tarkoittaako yhtään mitään sekään. 

Kysyin mieheltäni hänen alkaessa tekemään lähtöä, että eikö yhtään tunnu siltä, että voisi palata kotiin. Vastaus oli selvä ”ei riittävästi”. Että toisina hetkinä tuntuu, toisina ei, eikä se riitä. 

Kerroin miehelleni, että tää tilanne, tää odottaminen ja epätietoisuus tulevaisuudesta tuhoaa minut. Ihan totaalisesti tuhoaa. – Hän ei kommentoinut enää mitään, halasi (yritti varmaan lohduttaa tai helpottaa omaa ahdistustaan tai hitto, mistäpä minä tiiän mitä?!) ja silitti poskeani. En jaksanut itkeä. 

En jaksa mitään. 

Haluaisin mieheni ymmärtävän, että hän vain tuhlaa aikaa. Jos niin kävisikin, että kuukauden, parin päästä tahtoisi palata kotiin, en voi taata että täällä on enää se ihminen jonka luokse kuvittelee palaavansa. Sitä minä tarkoitan sillä, että tämä tilanne tuhoaa minut. Minä en mitenkään näe tästä voivan olla meille mitään hyötyä. 

Tänään tuntui eniten siltä, että haluan asioiden päätyvän lopullisuuteen. Haluan eropaperit vetämään ja eroon yhteisestä velasta, kodista ja omaisuudesta. Haluan elämäni takaisin, itseni takaisin. Haluan hengittää ilman että koskee. 

Ja kuitenkin, kaikkein eniten, haluan rakkauteni takaisin. Hänet.