Hopeareunus, jota ei ole.
Suuri erokeskustelu oli ja meni. Lopputuloksena olotilaltaan itsetuhoinen minä ja… Hän on hän. Ennallaan. Yksinäisyyteen tottuneena, turtana, päämäärättömänä. Vailla vastauksia yhteenkään isoista kysymyksistä. Vailla ratkaisuja tai edes odotuksia siitä mihin suuntaan me tätä laivaa luotsaamme.
Se oli keskusteluna ja kohtaamisena kokonaisuudessa melkolailla sitä mitä odotinkin. Alkua viivyttelimme, pidin häntä sylissä, hienoin päätä, silitin ja puristin vasten itseäni. Tiesin että keskustelunavaus rikkoo kyvyn olla lähellä. Tiesin etten pian enää kyyneliltä näe eteeni, päädyn sirpaleiksi.
On hämmentävää tajuta kuinka isosti itseäni petän viikko toisensa jälkeen. Ei ole ollut mitään syytä miksi olisin voinut olettaa hänen ajatustensa muuttaneen suuntaansa niille raiteille joille toivon. Hän ei ole luvannut palata luoksemme ja päinvastoin, viimeisen kahden viikon aikana välimme kävivät jälleen huonommalla tolalla. Hän ei ole muuttunut mihinkään eikä edelleenkään tarvitse tai kaipaa minua, rakastamisesta nyt puhumattakaan. Oikeastaan jotkut asiat joita hän sanoi, saivat minut tuntemaan itseni likimain vihatuksi – joskin tuon hän kielsi.
Tuntuu ihan naurettavalta että haluan hänen palaavan kotiin ja luokseni, ihan silkkaa itsepetosta. Minkälainen tulevaisuus meillä voi pariskuntana olla, jos suhteen pohja on näin hutera?! Hän pelkää ettei mikään ole muuttunut, pelkää ottaa riskiä ja altistaa niin minut kuin lapsemmekin suuremmalle pettymykselle, sille joka tulee jos yhteenpaluun jälkeen hetken päästä huomattaisiinkin ettei homma toimi. Väistämätön loppullisen eron paikka vailla mitään aikalisiä.
Keskustelumme ei johtanut yhtään mihinkään. Tai sikäli johti, että allekirjoitusta vailla oleva avioerohakemus päätyi paperiroskikseen. On omituista, että hän niin vahvasti tuntee olevansa kykenemätön elämään kanssani mutta yhtälailla vahvasti kieltää tahtovansa avioeroa. Että hän tahtoo aikaa, väittää haluavansa vielä yrittää.
En luvannut hänelle enää pitkälti aikaa itsenäistymiskokeilulle. En pysty tähän elämään epävarmuudessa, olen aivan murtunut. Viikonvaihde meni enemmän ja vähemmän itkien, joskin helpotus oli hakeutua muihin ympyröihin, ympäröidä itsensä ihmisillä joille olen varmasti rakas ja tärkeä tälläisena, omana itsenäni. Mieheni toivoi aikaa viikonlopun yli ja tulee huomenna suoraan töistä kotiin. En ymmärrä mikä merkitys tällä viikonlopulla kokonaisuudessa nyt sitten oli. Miksi tämä oli tärkeää?
Ilmoitin hänelle tänään että ellei hänellä ole mitään uutta lisättävää taannoiseen keskusteluumme, en halua huomenna puhua tilanteestamme yhtään mitään. En jaksa selvittää tätä enää yhtään. En halua olla aina se, joka tekee aloitteen kaikkeen (keskusteluihin, kanssakäymiseen kaikilla tavoin), joka yrittää yksin saada nuotiota syttymään kipinään hönkimällä. En jaksa kannatella meitä enää metriäkään, olen ihan valmis luovuttamaan, nostamaan kädet pystyyn ja…
No, melkeinpä valmis heittäytymään jyrkänteeltä alas. Suuntaamaan uiden avomerelle vailla aikomusta palata rantaan.
Mun taivas on niin harmaa. Pilvissä ei ole reunuksia.