Paperina tuulessa

Tällä tarinalla on se surullinen loppu. 

Hän sai viimenään kerrottua, että avioero on sitä mitä hän tahtoo. 

Tietystihän minä sen jo tiesin, mutta nyt se on sanottu. Perjantaina tapaamme ja yritämme saada käytännön asioihin selkoa. Edelleen mietin, alanko tässä kohtaa hankalaksi, ei minun nimeä siihen paperiin tarvita, hakekoot itse kun kerran haluaakin. Se olisi kuitenkin varmasti ihmisen mielen kannalta parempi kun ei tekisi noin. 

Ajoitus oli todennäköisesti tarkkaan harkittu. Hän kertoi minulle viestitse avioerotahdostaan vain hetkeä ennenkuin menin perheterapiaistunnolle. Myöhemmin saman päivän aikana tapasin psykologin. Olin ilmeisesti hänen mielestään turvassa. Sitähän hän ei tiennyt, että ajoin psykologin luo 20km isoa tietä silmät sumussa, ja itseasiassa ensin ajoinkin 10km ihan aivan väärään suuntaan. Ajattelin kotona lähtiessä että otanpa nenäliinan ajomatkalle mukaan, mutta onneksi päädyin ottamaan kokonaisen talouspaperirullan. – Tuli tarpeeseen!

Tällä hetkellä en kaipaa mitään niin paljon kuin jonkun pitämään minusta kiinni ja vakuuttamaan että joku päivä tuntuu taatusti vähemmän pahalta. Tukehduttaa. Itku ei lakkaa kuin pieneksi toviksi, alkaakseen kohta uudelleen. Tiedän ja ymmärrän että tämä on oikea ratkaisu, teemme ihan oikein, olisi ehkä pitänyt tehdä jo paljon aiemmin. Ymmärrys ei silti poista tuota kuristavaa tunnetta ja tätä isoa surua.