Sanoista tekoihin
Oli absurdia tulla eilen töistä kotiin. Hakea lapsi hoidosta, ajaa kotipihaan. Aviomieheni, lapseni isä työnteli ruohonleikkuria kumisaappaat jalassa, paidan hihat rennosti käärittynä. Koira heilutti häntää terassin portin takana. Mies nosti katseensa meihin, heilautti kättään ja tervehti äänessään hymyä ja iloa.
Kurkkuani kuristi jälleen, kävelin suorinta tietä sisälle. Koko eilisen päivän sydän tuntui pakahtuvan, käsiä tärisytti ja vatsassa oli kylmä kivi.
Yritin keksiä pieniä askareita jotta saisin itseni pidettyä touhukkaana. Lapsi paineli naapuriin leikkimään. Mieskin sai nurmikon leikattua ja istahti sohvalle, otti läppärin syliinsä ja selasi Iltalehteä. Käperryin sohvan nurkkaan ja odotin. Kumpikaan ei puhunut…
Kesti puoli tuntia että hän sai tukahtuneella äänellä kysyttyä, olinko jo täyttänyt avioerohakemuksen. Naurahdin epäuskoisena. Minä? Enhän minä halua avioeroa. Selitin hänelle, kuinka olen lopettanut tekemästä asioita vasten tahtoani, tekemästä hänelle aina valmista. Hän edelleen ilmaisi tahtovan ”tästä tilanteesta” eteenpäin ja hetken aikaa keskustelu uhkasi valahtaa samalle, junnaavalle ja epätoivoiselle uomalle. Pidimme pitkiä taukoja puheessa.
-”Ota nyt sen tietokone syliisi ja täytä se hakemus. Et voi kuvitella saavasi enää yhtään lisää aikaa tähän.”
Hän yritti että pakkoko se on nyt tehdä, mutta ymmärsi yhdestä lauseesta tilanteen laidan eikä väittänyt enää yhtään vastaan. Ei pyytänyt enää aikaa, ei ehdottanut mitään. Sähköpostiin liitetty hakemus avioeron ensimmäiseen vaiheeseen lähti eteenpäin.
Se oli tehty.
Hän ei kiirehtinyt mihinkään. Seuraavaksi juttelimme talosta, aikataulusta, hoidettavista asioista. Hän jossain määrin vähättelee ja etäännyttää itsensä niistä asioista jotka itse koen henkisesti kuormittaviksi ja raskaiksi (varastojen läpikäyminen, irtaimiston jakaminen, pakkaaminen). Olemme yhtä mieltä suurien linjojen suhteen, talo menee myyntiin niin pian kuin saamme sen järjestymään, mutta silti tuntuu ettei riittävän pian kuitenkaan. Hoidimme pankkiasioita, asetimme viimeisenkin yhteisen lainan maksuvapaalle. Tämä tuntui minusta täysin vähäpätöiseltä ja joutavalta, mutta samapa se.
Sitten vaan istuimme. Hän sulki läppärin kannen ja… Murtui.
Seuraavat kaksi tuntia pidimme toisistamme kiinni kuin hukkuvat. Itkimme vaihtelevalla intensiteetillä toistemme olkaa vasten. Suutelimme, koskettelimme toistemme kasvoja. Yritin painaa hänen jokaisen piirteensä mieleeni ikäänkuin emme enää ikinä tapaisi. Halusin säilöä hänen tuoksunsa muistiini, huuliensa maun. Roikuin kiinni joka ikisessä sekunnissa, pitkittäen väistämätöntä.
Kerroin hänelle, etten sillä hetkellä rakastanut häntä tippaakaan vähempää kuin kymmenen vuotta sitten häidemme kynnyksellä rakastin. Kysyin häneltä, onko hän ehdottoman varma että tämä on sitä mitä hän haluaa, ja seuraavassa hetkessä sanoin etten haluakaan hänen vastaavan. Sanoin hänelle, että haluan hänen ennen kaikkea olevan onnellinen. Hän ei ole sitä minun kanssani.
Oli aika lopettaa. Oli aika jatkaa normaalia arkea, mennä lämmittämään makaronilaatikkoa paistinpannulla, kutsua lapsi naapurista kotiin syömään. Istuimme keittiön pöydän äärellä koko perhe, syötyämme nousimme autoon ja menimme kauppaan. Vein heidät hänen asunnolleen ja palasin yksin kotiin. Vein koiran toista tuntia pitkälle lenkille, puhuin illan aikana ainakin kolmen eri ihmisen kanssa puhelimessa, jokaisen kanssa itkin hieman. Päivitin facebookin rehellisesti tilanteesta kertoen.
En jaksanut valvoa. Pää oli kaikesta itkemisestä kipeä. Olisin kaivannut halausta, jonkun toisen läsnäoloa, jotta olisin voinut tuntea olevani elossa.
Ei ole ketään.
Uni tuli melatoniinin voimalla onneksi pian.
Ja tänä aamuna paistoi aurinko siltikin.