Kiss the living hell out of me

No niinpä niin. 

Mies tuli kotiin. 

Nyt on elämä herkkua ja persikkaa, pehmeetä ja makeaa. Onon. 

*huoh*

Sain sinä aamuna jo ennen seitsemää viestin että saako kotiin vielä tulla. Ihan niistä lähtökohdista jos katsoo, että minähän en olisi laskenut edes lähtemään niin… ”TOTTAKAI!”. Ja sydämiä. (Kehittäjälle kiitos Whatsapista, niistä sydämistä nimittäin.)

No mutta halusinhan minä hänet kotiin. Halusin kuulla että kaikki on hyvin, ja sainkin kuulla. Ihan heti. Tiukan halauksen kera, ”älä pelkää, tottakai mie rakastan sinua ihan hirveästi”. Ikävä oli tullut heti ja kotoa oli ollut vaikea olla poissa, mutta molemmat totesimme että hänen poissaolonsa oli meille kahdelle nyt hyvä asia. Sekin oli hyvä asia, ettei tullut kotiin vaikka ehdotin kesken kaiken. Piti päänsä. Hän kertoi, että parasta oli huomata se, että on ikävä. Siitä tiesi että on myös rakkautta. 

Olla rakastunut. Mä en nyt tiedä että ollaanko me siinä tilassa. Mun on kohtalaisen vaikee erottaa näitä tiloja ylipäätään. Tuosta kaikesta on neljä päivää ja arki sujuu, mutta silti… Musta tuntuu että minä ylisuoritan ihan koko ajan. Kestohymy naamalla, pirteä ääni ja toimelias vaimoihminen. Samalla tarkkailen miestä, analysoin ilmeitä, mietin että mitähän tuo miettii enkä uskalla kysyä kun en halua kuulla vastausta.

Oon kuorruttanut pelkoni jollain kiiltävällä mutta miten pitkään tuo kuori kestää…

Me ei olla saatu puhuttua tilannetta sille tolalle mikä mua tyydyttäisi. Mieheni sanoi että hänen ahdistuksensa johtuivat siitä ettei tiennyt rakastaako minua vai ei, ja nyt tietää. 

MIKSI tuo ei riitä minulle?