Phoenix

Sallikaa anteeksi. En edes huomannut kokonaisen kuukauden sujahtaneen ohitseni.

– tai ei ohitseni. Olin mukana joka hetkessä.

Kirjoitin viimeksi kertoen ex-mieheni alkaneen katumaan eroamme. Hän kertoi kuitenkin myös kehitelleensä ihan oikean suhteen sihteerinsä kanssa, ja tieto järkytti minua. Kaikki tämä tapahtui muutamassa viikossa, eikä ajatukset pysyneet koossa. Päädyin aloittamaan masennuslääkityksen.

Kirjoittelin exän kanssa aktiivisesti. Oli sydämiä, mutta oli myös kalvava epäilys siitä, että tämä jyrää minut vielä murusiksi. Halusin irti, sillä aloin kokea olevani toinen nainen. En kuitenkaan osannut lopettaa, en osannut kertoa mitä oikeasti tunsin. Johdatin häntä harhaan ymmärtämättäni, tosin hänkin jätti kertomatta minulle muutaman HYVIN olennaisen asian – kuten että aikoi muuttaa takaisin kotiin, oli irtisanonut alivuokralaisuutensa ja että rakastaa minua. Haluaa meidän olevan taas perhe.

Olen jättänyt jotain mainitsematta. Tinder. Sillä pitihän sinne mennä kurkistamaan. Ja mitä sieltä sitten löytyikään… Mies.

Samaan aikaan kun kirjoittelin exän kanssa, pidin tiiviisti yhteyttä tähän uuteen mieheen. Meillä alkoi olla suunnitelmia, lopulta tapasimme. Kävi kuin saduissa; RAKASTUIN häneen ENSISILMÄYKSELLÄ. Hullaannuin täysin. Sain hengitettyä pitkästä aikaa.

Tiesin siinä kohtaa, että olen menossa oikeaan suuntaan, mutta ymmärsin myös olevani pulassa. En edes tajunnut miten pulassa olin, ennenkuin 12h toisten treffiemme päätyttyä ex-mieheni ilmoitti minulla palaavansa kotiin perheensä luokse. Hän ei ikimaailmassa voinut kuvitellakaan että sanoisin tuossa kohtaa ”EI”. Minun odotettiin olevan edelleen rakastunut, ikuisesti anteeksiantava ja paluutaan odottava.

Seurasi paskamyrsky. Vedettiin henkisesti turpaan niin kovasti, että taivuin totaalisesti peloteltuna exän tahtoon. Uusi suhde piti päättää raskain sydämin ja kuvitellen, että toimin lapseni etua ajatellen, otin mieheni takaisin luokseni. En luvannut muuta kuin antaa mahdollisuuden. En enää sanonut rakastavani.

Sitä kesti NELJÄ päivää. Joka päivä hän analysoi ilmeitäni, eleitäni ja teki johtopäätöksiä. Hän puhui, kyseli, lopulta hän ymmärsi mitä halusin ja antoi mahdollisuuden ensimmäistä kertaa minun olla todella rehellinen, tehdä päätökseni ajatellen omaa parastani. ”En halua enää yrittää”. Tuon ääneen sanominen vapautti meidät molemmat. Saimme keskusteltua kauniisti asiamme halki. Talon välityssopimus saatiin viimeinkin tehtyä ja mies muuttaa pois – joskaan enää kahteen viikkoon hän ei ole käynyt kotona kuin pakkaamassa, irtaimisto jaetaan nyt.

Siististi eroaminen oli kuitenkin utopiaa. Ajauduimme hyvin pahasti välirikkoon, johtuen uudesta suhteestani joka vaikuttaa olevan exäni hyvin vaikea sulattaa. Olen edennyt hänen mielestä liian nopeasti ja piittaamatta lapsen hyvinvoinnista.

Eilen hän sitten uhkasi hakea lapsen yksinhuoltajuutta ja tehdä elämästäni henkilökohtaisesti silkkaa helvettiä.

En edes jaksa huolestua.