Koneeseen kadonnut

Kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla…

Saatan kohta ehkä kokeilla.

*huoh*

Elämme parisuhteessa, jossa hyvä hetki kestää keskimäärin viikon. Siihen viikkoon sisältyy ehkä kaksi tai kolme iltaa, että näemme toisemme kotona. Keskustelemme arkisista asioista, mietimme mitä tänään syötäisiin, milloin mennään kauppaan, millä tilillä on riittävästi rahaa siihen tai mihin tahansa muuhun tekemiseen. Ja…

Sitten tapahtuu jotain. Sanotaan jotain. Jätetään jotain sanomatta. Hän suuttuu, hän hiljenee, hän mököttää. Hän lenkkeilee minun ollessa iltavuorossa. Hän etääntyy ja kylmenee. 

Tällä viikolla koin, etten ansainnut mitään mitä sain. Asia, josta yllämainittu reaktio sai alkunsa oli mitätön, ihan käsittämättömän pieni asia.  Hänen reaktionsa oli kohtuuton, ja tein sen myös selväksi. 

En saanut anteeksipyyntöä. Hän vain palasi tuohon arki-modeen. En saa mitään. En ole mitään. 

Mikä ikävintä, tässä mielentilassa provosoidun herkästi. Äänenväri muuttuu, sanavalinnat on huonoja. Tilanne jatkuu ja jatkuu. EN halua olla säälittävä, mutta taidan olla. Kaikkein vähiten haluan kerjätä häneltä sitä, minkä pitäisi normaalisti langeta osakseni automaattisesti. Inhottaa, että joudun pyytämään lupaa tulla kainaloon, hyvänyönsuukkoa. Seksistä nyt puhumattakaan. En halua pyytää, kerjätä, ruinata. 

Emme taida olla tässä yhdessä. Hän tekee mitä haluaa, minulle jää rippeet. Palattuaan takaisin hän sanoi rakastavansa minua, siitä on vain vähän yli viikko. Missä se rakkaus on, miksei se näy ja tunnu?