Kuurupiiloa

”Ihmiset kuin mantraa sitä jakelee. Entä jos sen voima niin vain vähenee…”

Mulla on kamalasti opittavaa. Päätin että teen osani, yritän muuttua. Yritän antaa itselleni enemmän armoa, miehelleni enemmän omaa aikaa, lopettaa asioiden jatkuvan vatvomisen ja vatuloinnin. Rentoudun!

– No, ottaen huomioon, että selkä on jumissa ja aamupalaksi otin lihasrelaksantin niin… Sanotaanko että slowly getting there!

Ajatustasolla tilanne ei ole tuolla pillerillä korjattavissa. Tämä ottaa aikaa, ottaa sitä varmasti enemmän kuin mitä olen kykenevä antamaan. Edelleenkään minusta ei myöskään tunnu siltä että mieheni seisoisi sanojensa takana. Tekojen tasolla hänen yrittämisensä ei näy eikä rakkautensa tunnu.

Hän on kertonut pelkäävänsä että minä ”muutun” (eli ilmeisesti edes jonkin aikaa olen onnistunut olemaan miellyttävämpi persoona) takaisin sellaiseksi, mikä syksyn aikana ajoi hänet epäilemään rakkauttaan minuun. Tänään ollaan oltu aika lähellä sitä tilannetta jälleen. Alan olla käsittämättömän turhautunut siihen, etten saa meistä irti sitä tunnetta, että minuakin rakastettaisiin. En edes sitä, että minulla olisi mitään väliä. 

Meillä on takana kaksi viikonloppua, joiden aikana annettiin toisillemme aikaa ja huomiota. Loistavia, onnistuneita viikonloppuja, hyvää (ihan käsittömättömän hyvää!!) seksiä. Sunnuntai-iltana käperryin kainaloonsa ja mutisin että rakastan sinua. Kirjoitin maanantaina hänelle viestin jossa kiitin näistä viikonlopuista, kerroin nauttineeni kovasti hänestä ja siitä että olemme yhdessä. ”Tykkään sinusta”. 

– En saanut vastausta kumpaankaan. 

Mieheni jatkaa – ja siis minähän olen antanut luvan, jumalauta! – edelleen lenkkeilyä tämän naisystävän kanssa. Aivan säännönmukaisesti lenkille kiirehditään niin päivinä kun olen iltavuorossa. Lenkkeily koiran kanssahan on välttämättömyys, ei siinä mitään ihmeellistä, mutta että kuluneen kahden viikon aikana jokaisen iltavuoroni aikana menevät yhdessä. Toisina päivinä siitä on kerrottu minulle jälkeenpäin, toisina päivinä sen kertoo lapsi. ”Isi teki taas tosi pitkän lenkin”. Kun olen itse lähdössä lenkille ja pyydän häntä mukaan, eipä kiinnosta. Ei lähde. Vapaailta, ei tarvi lenkittää koiraa. 

Tulevana viikonloppuna olen lähdössä itse työkavereiden kanssa bailaamaan, lapselle on järjestetty yöhoito ja olen kehoitellut miestänikin lähtemään. Tänään sitten puolihuolimattomasti sivulauseessa kertoi, että työkaveri, jonka kanssa oli illanviettoa suunnitellut, on menossa tämän naisystävän tupaantuliaisiin. Niinpä hänkin menee, ”en kai mie nyt yksin kotiin jää?!”. No et kai niin. 

Mustasukkaisuuttahan tämä on, vaikka miten yritän sitä peitellä. Tai en oikeastaan edes yritä, en siinä onnistu ollenkaan. Mutta on tää aika paskaa, sallia toisen tehdä asioita jotka vaivaavat minua joka kerta. Paskinta paskaa.