Ei saa heitellä kiviä
Odotettua suurta keskustelua avioliittomme jatkosta ei sitten kuitenkaan lopulta käyty. Aika ei ollut oikea, voimia tai kykyä ei löytynyt meiltä kummaltakaan. Tottakai vaihdoimme sähköpostiviestit asiaan liittyen, mutta…
Kerroin siis miehelleni kasvotusten, että on tullut aika laittaa talo myyntiin ja täyttää avioeron ensimmäisen vaiheen hakemus. Olisin halunnut keskustella tilanteesta ja tulevaisuudennäkymistä vielä enemmän, mutta aika ei ollut sopiva; lapsi oli kotona ja koska molemmat tiedämme kasvotusten keskustelun johtavan räkä poskella parkumiseen, on parempi hoitaa se ihan vaan kaksin. Ilmoitukseni (ja tämä asia ärsyttää minua) tuli miehelleni sittenkin vielä yllätyksenä, sillä hän ei kokenut meidän olevan vielä siinä vaiheessa että näin tarvitsee tehdä. Hän veti myös aivan lukkoon eikä kyennyt enää puhumaan aiheesta sanaakaan.
Odotin koko lauantai-illan hänen jollain tapaa vastaavan keskustelunavaukseeni, lopulta kyllästyin ja ihmettelin, eikö hänellä todella ollut mitään sanottavaa. Hän vastasi koko illan yrittäneensä jotenkin koota ajatuksiaan järkeviksi lauseiksi ja lupasi palata asiaan tänään sunnuntaina. Sähköpostiviesti tuli aamulla.
Olemme ihan eri tiloissa. Ihan eri maailmoissa, eri vaiheissa, erilaisia. Olen ihan järkyttynyt siitä, miten eri tavalla olemme kokeneet viime syksyn aikana arjen, läheisyyden ja onnellisuuden. Miten todella olemme olleet tiiviisti kaikki vapaa-aikamme yhdessä mutta silti molemmat kokeneet yksinäisyyttä, arvottomuutta ja mitä syvintä turhautumista. Eroavaisuutemme tulee ilmi nykyisyydessä, miten eri tavalla mennyttä käsittelemme; Minä unohdan, annan anteeksi ja haluan kiivaasti jatkaa yhdessä eteenpäin, katse tulevaisuuteen suunnattuna. Hän velloo mennessä käyden sitä kerta toisensa jälkeen itsekseen läpi, käpertyy sisäänpäin, ottaa etäisyyttä ja tilaa.
Omassa vastineessani korostin, miten minun mielestäni on epäreilua ei vaan pelkästään tämä koko asetelma, vaan erityisesti se, ettei hän anna minulle enää mitään mahdollisuuksia yrittää korjata tilannetta tai virheitäni. Kotiinpaluusta ei ole mitään viitteitä. Hän myönsi ettei viikkoon ole kyennyt (koska aikaisempi kiukutteluni veti hänet taas henkiseen lukkoon) suunnittelemaan tulevaisuutta ollenkaan. Tiesin, että hän on koko ajan tietoisesti välttänyt antamasta minulle toivoa tai lupauksia, mutta nyt hän vaikuttaa kieltäneen toivon itseltäänkin.
Istuimme alle kymmenen minuuttia vierekkäin sohvalla. En halunnut enää keskustella, aika ei ollut sopiva; Molemmat tiesimme ettei keskustelulla saada tänään mitään aikaan. Hän oli jo etukäteen ilmoittanut lähtevänsä kämpilleen aika pian töistä tultuani.
Halasimme, itkin olkapäänsä märäksi. Itku olikin pysynyt sisälläni kaksi viikkoa. Nyt sen tuloa ei tunnu voivan estää.
Emme edenneet suhteessamme tänä viikonloppuna mihinkään ja tuntuu, että asun lasitalossa.