…että taasko?!

Vuosi sitten oli paha olla. Tuntui, kuin sydäntä revittäisi rinnasta. Mahassa oli painava möykky, ahdistus rintakehällä koko ajan. Se keveys, joka eron ja uuden suhteen myötä palasi eloon ja oloon, oli taivallinen. Leijuttava.

Uusi suhde alkoi vimmalla; halusimme toisiamme jatkuvasti, emme kyenneet olemaan yhtään erossa. Emme malttaneet yhtään odottaa vaan halusimme kaiken, nyt heti ja tässä. Yhteisen kodin, yhteisen arjen. Juna kiisi ja me matkustettiin siinä mukana. Ihmisiä entisestä elämästä jäi asemalle, se kuitattiin sillä että olivat ehkä kateellisia. Tarvitsin vain hänet ja hän oli minun.

Ihan yhtä nopeasti kuin kaikki alkoikin, arki alkoi syömään hohtoa uudesta suhteesta. Tuli riitoja, sain huomata että hän oli ihan erilainen mies käsittelemään asioita ja tunteita kuin edellinen oli ollut. Riitely oli intensiivisempää. Pelkäsin ihan koko ajan hänen lähtevän ja hän tiesi pelostani alusta saakka. Hän muutti uuteen kaupunkiin jossa hänellä ei ollut ennestään tuttuja. Ei tukiverkostoa, ei ystäviä.

Viime yönä hän kävi minuun käsiksi.

En meinaa jaksaa hengittää.