Frame me up on the wall

Tällä viikolla palattiin arkeen, mikä käytännössä on tarkoittanut sitä, ettei ole aikaa velloa ”meissä”. Osittain harmittaa, että yhteydenpito on vähentynyt ja aihepiiriltään keskittynyt lapsen ja koiran käytännönasioihin. Draamakuningatar minussa tahtoo jatkaa lähes loputtomiin asioiden vatvomista mutta ei sille nyt riitä energiaa näköjään kummallakaan. Ei minulla ole hänelle mitään uutta edes sanottavana, haluan hänet edelleen takaisin ja perheen ehjäksi. 

Hiljaisuus linjoilla – niin whatsapissa kuin sähköpostissakin – on kiduttavaa, nostaa levottomuutta pintaan taas. Vaikka minulle on väännetty ratakiskoa siitä, ettei hänellä ole tunteita työkaveriaan kohtaan, ruma mustasukkaisuus nostaa päätään. Minusta tulee vielä juuri sellainen kauhutarinoiden paskias-ex joka ei ymmärrä laskea irti entisestä elämästä. Jollet ole onnellinen minun kanssa, ei sinun tule olla onnellinen kenenkään muunkaan kanssa, pidän siitä huolen. 

– ehdottomasti halveksittavaa, ihan yksiselitteisesti!

Ja sitten, kuitenkin… On järkyttävää huomata, että aikaa hänen poismuutostaan on kulunut vain hieman yli VIIKKO. Tuntuu ihan oikeasti lähes kuukaudelta, kahdelta. Järkyttävää on huomata myös se, että vaikka miten olin varma päinvastaisesta, olen elossa. En ole kuollut, en tukehtunut, jaksan. Jaksan kuitenkin. En ihan vielä nuku täysiä öitä, olen edelleen alavireinen ja haluton, mutta se on sallittua. 

Mulla on tavoitteena vähentää yhteydenpito minimiin, nähdä niin harvoin kuin mahdollista, jättää hänet rauhaan ja antaa hänen tehdä aloitteet kaikkeen. Se on jo nyt ajatuksen tasolla vaikeaa, sillä tällä viikolla näinä kahtena yönä jotka olen ollut ihan yksin ilman lasta vieressäni, ainoa mitä olen halunnut on soittaa hänelle, itkeä, anoa, kerjätä, rukoilla – jälkimmäistä olen tavoistani poiketen kokeillutkin mutta kohteena on ollut se klassisin, yläviistoon. Ei kai se ota jos ei annakaan. 

Hän ehdotti että tulisi lapsen vuoksi loppuviikosta kotiin yökyläilemään. Olen itse yövuorossa töissä, joten sinänsä ehdotuksen ei pitäisi tuntua niin hämmentävältä kuin se tuntui viestin ilmestyttyä… Ihan todella jouduin miettimään millä sanavalinnoilla vastaan! Ja sitten kuitenkin, tietenkin haluan aamulla kömpiä hänen viereensä peiton alle, tuntea kuuman vartalon ulottuvillani, hengittää tuoksuaan… Tietenkin haluan. Viekö se minut kuitenkin samaan pisteeseen taas kun viime viikolla joka kerta hänen lähtiessä pois luotani, koenko vielä sittenkin jaksavani, epäilyttää. Toisaalta, osa minusta tahtoo hänenkin haluavan testata kykyään olla kotona. 

En tiedä. Ajatukset ovat vähintäänkin sekaisin. Tässä erossa on näkynyt kaikkien karmivien puolien lisäksi myös odottamatonta helppoutta ja helpotusta, ja sen tajuaminen saa minut ihan sekaisin, pelokkaaksi suorastaan. Petänkö itseäni väittäessäni ehdottomasti haluavani hänet takaisin?! Entä jos vaan ripustaisin tämän muiston yhteisestä elämästä raameissa seinälle ja yrittäisin löytää itseni?!