Go on, have a laugh.

Mietinpä tuossa eilen, että onko tämä nyt ihan naurettavaa?!

Mies muutti pois maanantaina, olemme asuneet erillään neljä yötä. Niistä yhden lapsi vietti isän luona, joten periaatteessa olen ollut yksin vain yhden yön. Olemme nähneet päivittäin ja olleet puheissa tai viestitelleet lukuisia kertoja päivässä. Eihän tämä nyt ole mitään erossa olemista, vai häh?! En ainakaan itse kuvitellut tämän menevän alkuunsa näin!

Periaatteessa minun kokemana tilanne on hyvä. Koen melkoista mielihyvää siitä, että olemme nähneet ja mies on tullut kotiin päivittäin, olkoonkin että sille on aina jokin syy. Kuitenkin joka kerta ollaan oltu lähekkäin, halattu ja suudeltu vähintään. Seksiäkin tähän viikkoon on mahtunut – siis keskenämme – enemmän kuin meillä keskivertoisesti normaaliin viikkoon. Tunnepuolella mies on osannut avata ajatuksiaan pariin otteeseen oikein tyydyttävästi. Asiat on edenneet, ja olen havainnut olevani elossa; Ei tähän tukehtunutkaan, hänen poislähtöön. 

Ehkä tilanne olisi ollut eri, jos välit olisi menneet, jos tämä olisi sellainen clean break up, totaalinen ja lopullinen vailla toiveitakaan yhteen palautumisesta. Luulen, etten kokisi tilannetta näin tyynesti kuin nyt sitten lopulta hetkittäin tunnen. Tiedän, että moni näkee minun elättelevän liiankin kanssa toiveita, elävän jonkinmoisessa optimistisessa harhassa ja odottaa vaan sitä hetkeä jolloin otan siipeeni oikein kovemman kanssa. Tuskin sitä kukaan osakseni toivoo, mutta tiedän ihmisten olevan joissain tilanteissa jopa vahingoniloisia toisten epäonnistumisista. Mitäs me sanottiin, noin siinä tulee käymään. Sitä on jo kuultu. 

Epäselvähän tämä meidän status on, vaikka FB-statuksen päivittäminen olikin helppoa – ollaan asumuserossa. Mieheni haluaa joka kerta asiasta keskustellessamme korostaa, ettei anna minulle lupauksia joita ei välttämättä pysty pitämään. Kuitenkin käytännössä hän pitää toivetta itse yllä; Valitsee itselleen sellaisia uunivuokia joita minulta keittiöstä on jo jonkin aikaa puuttunut, ostaa sellaisen paistinpannun jolla ei niin väliä vaikka sen parin käyttökerran jälkeen heittäisi menemään, puhumattakaan lipastosta jonka valitessaan varmisti, että sille on paikka ja käyttötarve kodissamme myöhemminkin. Ehdotukseni lapsen vaatteiden ja lelujen pienestä ”isinkotivaraston” luomisesta torpattiin välittömästi tarpeettomana. Pieniä juttuja joista mahdollisesti kasvatan mielessäni merkityksellisempiä kuin ne ovatkaan. 

Voiko aviopari todella olla hetken aikaa onnellisempia yhdessä erillään eläen? En viikko sitten olisi ikimaailmassa voinut kuvitellakaan. 

– No mutta niin. En kyllä ihan tosissani väitä että olisin onnellisempikaan.