Hit the road, Jack…

Jos tätä ikinä yksikään miespuolinen henkilö päätyy lukemaan, painakoon tämän mieleensä: NAINEN ON AINA OIKEASSA. 

Intuitioihin pitää luottaa. Jos asiat tuntuvat oudoilta, kummilta, epäilyttäviltä ja epänormaaleilta, se johtunee siitä että ne ovat niitä. ”Se tunne vatsanpohjassa” on oikeassa. Kohta rysähtää…

Rysähti nopeammin kuin osasin arvella, mutta pelkäsin kuitenkin. Eilen illalla kysyin tältä jo muutaman päivän erittäin etäiseltä vaikuttaneelta puolisoltani että onko kaikki hyvin. Mehän nimittäin sovittiin vuodenvaihteessa asioita selvitellessämme keskustellen, että yritetään matalammalla kynnyksellä kertoa, jos jokin painaa mieltä. Kysytään, ei oleteta. Mies vastasi normaalilla äänensävyllä että kaikki ok, mikään ei mieltä paina. 

Jaha. No hyvä sitten.

Tänään ajauduimme keskusteluun, joka oli moninpuolin jälleen valaiseva, ehkä hieman jopa järkyttävä. Tein keskusteluavauksen itse, mutta lopputulos…

”Mikään ei ole hyvin. Ahdistaa ihan helvetisti.”

RAIVOSTUIN! Herra sanoi minulle alle 24 h aiemmin että kaikki on hyvin, eikä olekaan. Valehtelee! Pitää minua pilkkanaan, kohtelee kuin jotain kämppäkaveria (tai huonomminkin, en mä tiiä miten kämppisten väliset suhteet kulkee). Antaa mun kuvitella että kaikki on normaalisti hyvin. 

Keskustelu hoitui viestitse, mutta aikaisempaan viestittelyymme verrattuna jokin oli muuttunut, nimittäin minun anteeksipyytelevä, sovitteleva, ruinaava tyylini! Kyllä vittuperkeleet lenteli! Ei osaa muka sanoa mikä ahdistaa. JUMALAUTA. Kerroin, että vaikka hän tietääkin etten halua meidän eroavan, alan olemaan siinä pisteessä että niin tulee kuitenkin käymään. Hän oli samaa mieltä. Seuraavassa lauseessa hän kuitenkin syyllisti minua, että olen heittämässä häntä pihalle. Kun raivosin takaisin, että hänellä on takanaan jo yksi perkeleen aikalisä, jonka aikana mietti tunteitaan minua kohtaan ja haluaan jatkaa perhe-elämää, hän ikäänkuin nosti kädet pystyyn sanoen että antaa olla. ”Pakkaa kassi”.

Ja vitut pakkaan. En varmana. Pelkurimaista karkuun juoksemista ei tässä torpassa tueta. Edelleen hänen mielestä se olen minä, jolle hänen käytöksensä ”ei kelpaa”, ja näin ollen ainoa vaihtoehto on mennä muualle. 

Juttu on nyt sillä lailla, että tuosta ovesta käydään ulos enää tasan kerran. Kassi pakataan enää tasan kerran. Mitään vaihtosukkiakaan ei tulla täältä enää hakemaan jos nyt päättää lähteä. En halua että lähtee, tehkööt päätöksen itse. Päätösten takana on kuitenkin seisottava, vastuu on kannettava. Jollei avioelämä perheenisänä kiinnosta, kompromisseja ei tehdä.

Tavallaan ehkä vähän saatan halutakin hänen lähtevän. Loppuisi tämä kaksinaamainen, lyhytkestoinen juupaseipäselämä jossa kummankaan ei ole hyvä olla. Mutta silti…

Ikäänkuin sydäntä rinnasta irti revittäisiin.