…ja niin Jack tekee lähtöään

Tiheän päivittämisen kausi. Jonnekinha se paska on saatava kaadettua.

Eilen illalla hyvin vähäisessä määrin yrtitimme selvitellä suhteen olotilaa tullen siihen tulokseen, että puheyhteys on edelleen yhtä tukossa kuin aikaisemmillakin yrityskerroilla. Jatkoimme tänä aamuna. Keskustelu äityi huutamiseksi, päättyi mieheni raivokkaaseen töihinlähtöön. Viimeisiksi sanoiksi huusin peräänsä että ”pidä huoli että tulet yöksi kotiin!” johon hän jäätävästi vastasi ”Se et ole sinä, joka minun tekemisiäni määrää!”. Aikuismaista ja rakentavaa molemmin puolin. 

Hän on niin ahdistunut että tekee pahaa katsoa sitä tuskaa kasvoillaan. Kaipaa jotain, minkä uskoon menettäneensä palauttamattomasti. Hän ei ole päässyt viime syksyn aiheuttamasta henkisen yksinäisyyden ja riittämättömyyden tunteesta yli ja eteenpäin. Jotain on mielestään mennyt välillämme rikki peruuttamattomasti. Hän kokee minun vaativan häneltä liikaa, suorastaan ihmettä. En ole antanut riittävästi aikaa toipua. Eikä hän edelleenkään ole varma, että rakastaako minua, vai haluaisiko vain rakastaa siihen täysillä kykenemättä. Hän myöntää ettei näe minussa nykyään samoja negatiivisia piirteitä kuin mitä syksyllä oli, mutta ei kykene muuttamaan itseään samassa tahdissa. 

Mitä tuohon enää voi sanoa?! Hän tietää mitä minä haluan. En halua erota, haluan hänen tahtovan olla kanssani, rakastavan minua ja perhettämme, taistelevan kynsin hampain sen eheyden puolesta. Samalla en kuitenkaan halua jatkuvasti pelätä seuraavaa kriisiä, odottaen seuraavaa takapakkia. Jokaisen kohdalla tilanteemme harppaa ison askeleen taakse päin, lähemmäs kuilua johon en tahtoisi pudota. 

Kuitenkin tänään latasin koneelle jo valmiiksi avioerohakemuksen. Selvitin käytännön asioita – yhteisen velan määrää, asuntomarkkinoiden tilannetta lähiössämme, vapaiden vuokra-asuntojen tilannetta. Hetkittäin haluan hänen lähtevän, koen sen ainoaksi vaihtoehdoksi. Ehkä emme jätä avioerohakemusta välittömästi nyt, ehkä päädymme vähäksi aikaa asumuseroon. En tiedä. 

Tiedän että emme pysty tähän. Voimme niin henkisesti kuin fyysisestikin pahoin. Kuljen huoneesta huoneeseen katsellen irtaimistoa ja miettien miten se jaetaan. Kuka saa tyttären yksivuotispotretit? Entä astiat, kumpi ottaa leivänpaahtimen?!