Kohti sisäistä rauhaa, vai..?

24h mieheni poismuuton jälkeen laitoin viestiä hänelle jossa kerroin odottavani hänen sanovan minulle jotain. 

”Mitä haluat että mie sanon?” – No en ainakaan tuota. En halua hänen sanovan mitään, mitä hän sanoo vain siksi että tietää minun tahtovan niin kuulla. Haluan kuulla ihan niitä oikeita asioita, oikeita rehellisiä ajatuksia. 

Voisin tässä kohtaa väittää, että yksinolo on perseestä ja kamalaa, mutta hämmennän itsenikin huomaamalla ettei se sitä ole vielä ollut. Joskin, tietysti fiiliksiä voi hämätä sekin, että ajatustasolla en ole vielä ihan oikeasti yksin. Ajatustasolla hän on ikäänkuin iltavuorossa, tai jossain lomalla, tai jotain muuta vastaavaa. Varmaan alitajuntaisesti edelleen odotan että hän tulee ihan pian takaisin. 

Ja mistäs sitä tietääkään. Hän tunnusti niin minulle kuin äidilleen ettei olo helpottanut poislähdön myötä yhtään – ja miten olisikaan voinut?! Ei ne ongelmat olleet missään vaiheessa fyysisesti tähän taloon, minuun sidottuja. Mieheni ei ymmärrä, että ne ongelmat ovat hänen päässään ja seuraavat mukana, mihin ikinä meneekään. Ei niitä auta paeta. 

Hän ehdotti tälle päivälle keskustelua, mutta koska vastakommentissani heittäydyin taas naurettavan alhaiselle tasolle ilmoittaen, että ihan sama keskustellaanko me vai ei, kun minun tahtomisilla tai sanomisilla ei ole koko talven aikana ollut mitään väliä, hän luonnollisesti vetäytyi takaisin. ”Ilmoita sitten kun olet valmis keskustelemaan”. 

Ehkä tuo oli liian lyhyt aika antaa tilaa, tuo 24h. Ei pidä mennä sotkemaan asioita entisestään, pahentaa vaan tilannetta. Juuri tuosta syystä keskusteleminenkin on alkanut pelottamaan – niin, minua joka kaiken aikaa olen ruikuttanut puhumisen perään – sillä pelkään kuulla mitä hänellä on sanottavanaan. Pelkään, että se on jotain, mitä en kestäisi. 

Tiedän ettei kukaan koskaan ole kuollut avioeroon, mutta pelkään ottaa riskiä. Kerta se on ensimmäinenkin.